Vihtasillan kyläyhdistys

Tämä viimeinen “Antin kyläkirjatarinoiden” blogimerkintä on mukaelma kirjan julkistamisjuhlassa 13.12.2015 Vihtavuoren kappelissa pidetystä puheesta

kuva tabtetti141215 051 kuva 1 kuva 3

Hyvät vihtasiltalaiset ja Vihtasillan ystävät,

”Katu täytyy askelista, elämä on kuolemista”. Näin riimitteli edesmennyt lauluntekijä Juice Leskinen. Ihmiset kuolevat vuorollaan, mutta myös jokaisen projektin päättyminen on tavallaan pieni kuolema. Eihän moni meistä tainnut ajatella saattoväeksi lähtevänsä, mutta on tänne Vihtavuoren kappeliin tänään tultu paitsi iloitsemaan, myös enemmän tai vähemmän haikeina muistelemaan päätepisteeseensä saatettua Vihtasillan kyläkirjaprojektia. Vuodet ovat kuluneet nopeasti. Kaikkea ei varmaankaan saatu sanotuksi, eikä jokaista tärkeää kysymystä ehkä osattu esittää, ennenkuin oli liian myöhäistä.

Historiankirjoituksen tarve ylipäätään kumpuaa siitä väistämättömyydestä, että meillä kaikilla on oma aikamme. Elämme, kunnes tuuli käy ylitsemme, eikä asuinsijamme meitä enää tunne. Mutta kun meistä jotain kirjoitetaan ja jos itse kirjoitamme, joku jälki sentään jää. Kirjoittajan roolista katsoen voisin tiivistää omat tunnelmani jatkamalla Juicen säkein:

”En ilosta itke, en surusta itke. Jos itken, niin itken muuten vaan ja muualla oon, ennen kuin huomaatkaan.”

No, ehkä nyt olisi jo syytä hiukan keventää. Ei tämä sentään haudanvakavaa ole. On kuitenkin kyse vain yhdestä kirjasta. Sen lisäksi on kuitenkin kyse myös meistä kaikista eikä ihan mistä tahansa kirjasta. On hieno sattuma, että Vihtasillan seudun kyläkirja julkaistaan Lucian, Valontuojan päivänä. Erityisesti ruotsinkielisessä kulttuurissa tärkeän Lucianpäivän perinteessä kynttilänvalo tulkitaan auringonpaisteen ja myös ihmisten välisen lämmön vertauskuvaksi. Paikallishistoriallisen kirjan taustalla on aina ajatus näistä molemmista. ”Tiedän paikan armahan”, jossa aurinko paistaa kirkkaammin kuin missään muualla. ”Siellä on naapuri heimoni verta, siellä on ystävä voittamaton.” ”Siellä on koti, siellä on peti ja peikolla pehmoinen olo.”

Jokainen ihminen on laulun arvoinen, mutta tokkopa aivan jokainen kirja. Kuitenkin aivan kuin juuri tietyt ihmiset muodostuvat meille läheisimmiksi ja tärkeimmiksi, niin voivat muodostua lukijalleen muita tärkeämmiksi myös jotkut kirjat.

Satuin hiljattain selailemaan Leppäveden kyläyhdistyksen Facebook-sivuja. Siellä oli pari vuotta sitten kyläyhdistyksen toimesta kaupiteltu vuonna 1997 julkaistun Leppäveden kyläkirjan jäljellä olevia kappaleita ikään kuin varastojen tyhjennyshintaan. Muutamasta kommentista silmäni nauliutuivat yhteen. Siteeraan tätä aikuista mieshenkilöä:

”Ainoo kirja, minkä minä olen lukennut kannesta kanteen.”

Sehän kuulostaa melkein samalta, kuin joku määrittelisi jonkun ihmisen ainoaksi henkilöksi, johon on joskus luottanut. Jos paikallishistoriallinen kirja voi päästä henkilökohtaisessa lukemistossa samanlaiseen monopoliasemaan kuin joskus maailmanaikaan oli Katekismus, sen ajatteleminen aiheuttaa kirjoittajalle kylmät väreet. Toisaalta se myös laskee harteille painavilta tuntuvat vastuun valjaat. Leppäveden kyläkirja oli ensimmäinen kirjoittamani julkaisu. Aloitin sen tekemisen 21-vuotiaana opiskelijana ja sain työn valmiiksi neljä vuotta myöhemmin hilkkua vaille historian maisterina. Ehkä sitä juuri silloin luulikin hallitsevansa nämä hommat ja ajatteli että helpostihan tässä kohta tohtoreitakin ollaan. Nyt muutamaa kirjaa ja pariakymmentä vuotta myöhemmin ovat akateemiset jatko-opinnot elämän ruuhkavuosien kiireiltä edelleen aloittamatta ja olo on tavallaan samanlainen kuin Pekka Ruuskan laulun kertojalla:

”Mikä minä olen sille vastaamaan, multa luvut jäi kesken aikanaan.”

 Jos pitäisi määritellä, mitä paikallishistoriallisen kirjan tekeminen eniten on, niin vastaisin nyt, että se on ennen kaikkea eläytymistä. Kun ei ole itse elänyt sitä elämää, jota pitäisi kyetä kuvaamaan, ainoaksi mahdollisuudeksi jää uiskennella ajan kerrostumien sekaan kuuntelemisen ja lukemisen kautta. Lukea osaan ihan itse mutta kuuntelemiseen tarvitsen myös muita.

Tällaisessa projektissa toimiva työnjako on äärimmäisen tärkeä asia. Se on sama juttu kuin kotiaskareissa: esimerkkinä toissakesäinen päivänmittainen projekti pihapelikentän parantamiseksi. Ruokahuollosta vastaavana vaimo syötti ja minä tein maalin. Siis rakensin pojalle jalkapallomaalin omaan pihaan. Paikallishistoriallisessa projektissa tarvitaan hyviä ja näkemyksellisiä syöttöjä – jatkuvalla syötöllä. Tässäkin projektissa on aivan keskeisenä pelintekijänä ollut paikallistietoinen ja kotiseuturakkauden kyllästämä kirjatoimikunta. Sen tehtävänä on ollut väsymättömän pelinrakentajan ja syöttäjän rooli. Olen täysin tietoinen siitä, että jokaiseen syöttöön en ole ehtinyt tai osunut. Kaikkiin juoksupalloihin ei ole kärkipelaajan kunto ja lähtönopeus riittänyt. Aina ei ole ollut silmiä selässä. Eikä ehkä jokainen lähtenyt syöttökään ole ollut ihan unelmasyöttö, koska ihmiset tätä ovat tehneet. Mutta olemme me palloa kuitenkin liikuttaneet ja tänään laitetaan verkkoa tötterölle niin että soi.

Kirjan tekeminen aloitetaan tilanteesta, jossa valmista ei ole vielä yhtään. Ei ole kahvoja joista vetää, että tuosta se lähtee. Paikallishistorian kirjoittamiseen pätee sama viisaus, jonka eräs kirjailija lausui häneltä kysyttäessä, kuinka kirjasi syntyvät: Sana kerrallaan, kirjailija vastasi. Hyvien ja merkityksellisten sanojen taustaksi tarvitaan näkemys sanottavasta. Vain toimivasta ihmisten välisestä yhteispelistä voi kasvaa se käsittämätön ihme, että paikallistuntemukseltaan johonkin ulalla olevan ummikon ja hyväntahtoisen tolvanan välimaastoon sijoittuva ulkopuolinen kirjoittaja saa lopputulemana rakennettua tolkullisen tuotoksen.

Miten ihmeellinen tapahtuu? Temppu tehdään esimerkiksi siten, että paikalliset ihmiset ulkoiluttavat kirjoittajaa pihoissa ja polunpientareilla. Istutaan tuvissa ja tarinoidaan. Ihmetellään yhdessä maailman menoa. Katsellaan kuva-albumeja ja muita kotiarkistojen aarteita. Lähetellään viestejä ja tehdään kirjoitelmia. Oleellista on kaikkien mukaan sitoutuneiden toimijoiden alttius vaivannäköön yhteisen päämäärän eteen. Itsestäänselvyyksien lakkaamaton toistaminen on erityisen tärkeää. Se onkin yksi vaikeimpia ja helpoimmin laiminlyödyksi tulevia asioita.

Tarkennan vielä pikkuisen lähemmäs ja väläytän tuokiokuvaa käsikirjoituksen viimeistelyviikoilta lokakuun pimeinä iltaöinä. On arki-ilta, kello on 22 ja jotain. Istun taas yhden työpäivän jälkeen tietokoneen ääressä työstämässä käsikirjoitusta, joka on pilvipalvelun kautta yhteiskäytössä oleva asiakirja. Kuvaruudun yläreunassa on punainen neliö ja näen samanvärisen kursorin vilkkuvan tekstin seassa. Anu on näköjään oikolukemassa käsikirjoitusta. Kohta ruudun yläreunaan syttyy vihreä neliö. Tuula liittyi talkoisiin. Ja sitten tulee Anjakin. Kommenttisarakkeessa on kaikilta huomioita, joita käyn lävitse ja kuittailen yksitellen. Minulla on kysymys yhdestä kuvatekstistä. Avaan chatti-ikkunan ja kirjoitan kysymyksen. Tuula vastaa heti ja Anja täydentää saman tien. Heillä on vielä muitakin parannusehdotuksia. Sähköpostiin suihkii viimetipan tavaraa tarjolle. Esimerkiksi näin me sitä teimme. Eli vaimoni nukkuessa minä chattailin netissä naisten kanssa.

Niin kuin morsiamen pukuun, tarvitaan hyvään historiakirjaan jotain uutta, jotain vanhaa, jotain lainattua ja jotain sinistä. Uutta tässä kirjassa on se, että tämä on ensimmäinen kirjallinen yritys hahmottaa alueellista kokonaisuutta nimeltä Vihtasilta. On pohdittu sellaistakin peruskysymystä, onko Vihtasilta kylä. Ihan tärkeän oloinen kysymys, kun kyläkirjakin on nyt tullut tehdyksi. Jonkinlaisia argumentteja tekstissä vyörytetään, mutta lukija saa päättää, mille kannalle itse kallistuu.

Vanhaa on se, että varsinaisessa tutkimustiedossa on nojattu pitkälti jo aiemmin kirjoitettuun sillä merkittävällä poikkeuksella, että seudun paikallishistoriaan jo ennestään perehtynyt harrastaja Jyrki Puttonen on tehnyt mainiota tutkimustyötä Vihtasillan vanhimman asutuksen selvittelyssä. Sanasta sanaan lainattua ovat paikallisten ihmisten omat muistelut elämästään Vihtasillassa ja sen liepeillä. Sininen on taivas ja siniset ovat Vihtasillankin järvet. Sinisellä pohjalla, sinisyyttä heijastaen ovat kirjan leipätekstistä erottuvat näkökulmatekstit ja -artikkelit.

Niille, jotka odottavat Vihtasillan kyläkirjasta kaiken paikallistiedon ja kattavan henkilögallerian sisältävää hakuteosta, on syytä lausua varoituksen sana. Kyseessä on pikemminkin lukukirja, jonka rivien väleihin lukijalle jää toivottavasti tilaa sijoittaa oma Vihtasilta-suhteensa tietoineen ja muistoineen. Jos lukijalle herää huomio, että tämäkin sieltä puuttuu, silläkin tavoin kirja voi tehdä tehtävänsä. Kaikki tarjottu aineisto ei ole valitettavasti millään mahtunut mukaan mutta toivottavasti se tieto edes hiukan lohduttaisi, että paljosta on ollut hyvä valita. Tekijät ottavat vastuun myös siitä, että meille on luultavasti sattunut kömmähdyksiä. Kirjasta puutuu varmasti asioita, joita sinne olisimme halunneet, mikäli olisimme älynneet.

Vihtasilta – reittien risteyksessä kuvaa yleistä maailman muuttumista yksityisen kautta. Laajimpia kaaria hahmotellaan muinaisista luonnonmullistuksista ihmisen toiminnan aiheuttamiin ympäristönmuutoksiin. Kulkureittien solmukohdan muodostuminen ja asutuksen synty Vihtasillan seudulle käydään läpi jokseenkin tarkasti noin sadan vuoden takaiseen tilanteeseen asti. Sen jälkeistä aikaa ja suuria muutoksia piirretään tuokiokuvien, näkökulmien ja teemojen kautta.

Vihtasiltaa esittävän pääkansikuvan on ottanut vihtasiltalainen Otso Pääkkönen. Se viittaa kirjan itsestäänselvään yläotsikkoon ”Vihtasilta”. Alaotsikkoa ”Reittien risteyksessä” kuvaa noin 60 vuotta sitten vanhassa kolmen tien risteyksessä, tienviitalla otettu kuva, jossa Martti Puttonen on kiivennyt näköalapaikalle ja Eero Saarinen pitää tolppaa pystyssä. Siihen aikaan maisemien ollessa avoimia tuolta paikalta on nähnyt moneen suuntaan kauas. Me, ketkä emme ole päässeet tuota näköalapaikkaa kokemaan, voimme katsoa kirjan etuesilehdellä olevaa vanhaa ilmakuvaa risteysalueesta ja eläytyä näkymään sitä kautta.

Vihtasillan seudun kyläkirja luotaa Vihtasillan vaiheita esihistoriasta nykyasutuksen alun kautta näihin päiviin ja kohti tulevaisuutta. Varmaankin se virittää lukijoissaan monenlaisia muistoja. Mikäli kirja tämän lisäksi onnistuisi lisäämään vihtasiltalaisten yhteistä ymmärrystä juuristaan ja antamaan rakennusaineita nykyisten ja tulevien asukkaiden yhteenkuuluvuuden tunteelle, se olisi tavoittanut korkeimmat päämääränsä.

Vihtasillan kyläkirjahanke on päättynyt. Eläköön Vihtasilta!

Antti Ikonen 13.12.2015

Kirjan voit tilata täältä

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.