Vas. Valtion Ruutitehtaan majesteettinen Nash, kuljettajanaan Paavo Pynnönen lienee ollut tuttu näky Vihtasillassakin.
Oik. Neuvostoliittolainen Pobeda oli yleinen taksiauto Suomessa 1950-luvulla. Kuvattu Mansikkaniemessä 2013.

Hevosista on jo ollut näissä tarinoissa juttua, eikä suotta. Suomi toimi hevosvetoisesti käytännössä toiseen maailmansotaan saakka ja vielä sodassakin hevosilla oli valtava merkitys kuljetustehtävissä. Suomen hevonen osallistui maanpuolustamiseen täydellä voimallaan miesten kanssa rintamalla ja vanhemmat hevoset pitivät osaltaan pystyssä kotirintamaa.

Teollisesti valmistetuista kulkuneuvoista jalkamiestä alkoi jätättää ensiksi polkupyörä. Se onkin etevä laite, sillä yhä edelleen polkupyörä tarjoaa parhaan vastineen liikuttamiseen käytettyyn energiamäärään nähden. Polkupyörät alkoivat yleistyä maaseudulla nopeasti jo aivan 1900-luvun alkuvuosina. Vanhoista pyöräilytiedoista ja -kuvista olisimme erittäin kiinnostuneita kyläkirjaa ajatellen. Alakuvassa ovat Vihtasillan risteyksessä 1950-luvun alussa pyöräpojat Martti Puttonen, Esko Virtanen ja Eero Saarinen.

    Vihtataipaleen ”riihipyörä”

Valtion ruutitehtaan liikenteen vuoksi Vihtasillan seudun pikkupojilla ja muilla kiinnostuneilla oli etuoikeus päästä näkemään motorisoituja unelmia lähietäisyydeltä 1920-luvulta alkaen. Tehtaalle hankittiin jo vuonna 1923 ilmeisesti Durant-merkkinen (asiakirjoissa esiintyy merkkinä ”Durrand”, mutta sellaista ei historia tunne) amerikkalainen avoauto. Kolme vuotta myöhemmin sen rinnalle ostettiin katettu seitsenpaikkainen Buick ja vuonna 1927 Durant vaihdettiin Chrysleriin. Koska tehdastoimikunnan pöytäkirjojen mukaan ”Durrand” oli kolmen vuoden käytön jäljiltä jo lopen kulunut, näitä tehtaan väkeä kuljettaneita amerikkalaisvaunuja nähtiin epäilemättä tämän tästä Vihtasillan kautta kulkemassa. (Lähde: Pertti Torikka, Vihtavuoren seitsemän vuosikymmentä, 51-52)

Yllä olevassa kuvassa on Marjatta Maneron albumista ilmiselvä Chrysler, jonka vuosimalli voisi hyvin olla 1927. Auto on kuvassa jo varsin ajetun oloinen. Olisiko juuri tämä se tehtaan auto ja tuliko se yksityisomistukseen myöhemmin? Alla toinen kuva Marjatta Maneron albumista, jossa sama Chrysler on jonkinlaisen tutkinnan kohteena ja pihassa näkyy myös kuorma-auto sekä moottoripyörä. Tietääkö joku näistä tarkemmin? Kuvat aukeavat klikkaamalla suuremmaksi.

Heti sotien jälkeen alkoi koneellistuminen toden teolla ja sen yhtenä näkyvänä ulottuvuutena autoistuminen. Sotakorvausten kurimuksessa Suomi joutui kuitenkin  rajoittamaan ulkomaanvaluutan virtausta säätelemällä tuontia. Kalliita uusia tuontitavaroita kuten traktoreita, muita maatalouskoneita tai autoja sai ainoastaan erityisen perustellulla ostoluvalla. Tuontisäännöstely vaikeutti autojen vapaata hankintaa 1960-luvun alkuun asti ja ohjasi kysyntää itätuotteisiin. Traktoreiden osalta tuontisäännöstely purettiin v. 1956, kuorma-autojen osalta 1957, mutta haluamansa henkilöauton sai Suomessa vapaasti ostaa vasta vuonna 1962!

Koska autoistuminen oli kuitenkin ajan henki ja monien nuorten miesten haaveiden täyttymys, tilanne johti siihen, että Suomen maanteillä liikkui sotakäytöstä elvytettyä ja osittain varsin eriskummallistakin ajokalustoa. Alla olevassa kuvassa on Reino Penttisen kuvaamana Antti Maneron Willys Jeep, jonka alustalle on hitsattu A-mallin Fordin hytti! Aikansa hybridiauto… Tunnistaako joku paikan, jossa kuva on otettu?

Antti Manero ja Willys Jeep, jossa A-Fordin hytti.               Kuva Reino Penttinen.

Vihtasiltalainen Kalervo Puttonen sai ajokortin 18-vuotiaana vuonna 1947. Hänet opetti opetusluvalla ajamaan Vihtavuoren tehtaan autonkuljettajana toiminut Kalle Hellman. Ajo-opetus tapahtui avolavaisella kuorma-autolla. Kalervosta tulikin ammattiautoilija. Mummo toimi hänen ensimmäisten autohankintojensa rahoittajana myymällä metsää. Kalervon ensimmäinen oma auto oli vuoden 1937 Ford V8. Tarina ei kerro, oliko se käynyt sodassa kuten suurin osa maamme henkilöautoista, vai oliko se jotenkin poikkeuksellisesti säästynyt siltä kokemukselta.

 Samu Juusonen, Markku Kovanen ja Eila Puttonen puunaavat Kalervo Puttosen Fordia

Keväällä 1952 Kalervo Puttonen kävi Helsingistä ostamassa upouuden Austin A70 Hereford-auton. Taksiautoilijana hänellä oli tällaiseen mahdollisuus. Sen jälkeen hänellä oli Jyväskylän kaupungin entinen Ford Custom. 1960-luvun puolella auton merkki vaihtui johtotähteen eli Mercedes-Benz 190 ja 200 -tyypin ns. siipimallin autoihin.

1960-luvulla Kalervo Puttonen pyysi veljensä Martin mukaan yritystoimintaan ja hankki taksiluvan rinnalle myös kuorma-auton liikenneluvat. Yli 40 vuotta autoa ammatikseen ajanut Kalervo Puttonen jäi eläkkeelle vuonna 1993 täytettyään 65 vuotta.

Varsinkin 1950-luvulla moottoripyörät olivat tärkeä ja näkyvä osa suomalaista liikennettä. Ne olivat monelle välivaihe kohti autoa, sillä tuohon aikaan moottoripyöräily oli kokonaisedullisempaa ja pyörien saatavuuskin oli helpompaa. Kääntöpuolena sitten oli se, että ajovarusteiden puuttuessa moni hankki naksuvat nivelet ja reumaattisen päänsäryn ajoviimalle altistuessaan.

 Seppo Taipale moottoripyörineen

Täällä kyläkirjatarinoissa on aiemmin ollut juttua mm. vihtasiltalaisista urheilijoista. Aihepiiriin on artikkelin kirjoittamisen jälkeen saatu lisätietoa ja nimiä, joita kirjoituksessa ei ollut mainittu.

Tällä kertaa herätellään muistia paikkakunnalla vaikuttaneisíin ja/tai vihtasiltalaislähtöisiin kulttuuri-ihmisiin liittyen. Kulttuurilla tarkoitamme tässä yhteydessä henkisiä ja taiteellisia harrastuksia tai ammattilaisuutta. Koska kirjoittajan tiedot ovat tältäkin osin vielä kovin vajavaisia, toivottavasti tämä pieni artikkelintynkä voisi poikia lisää nimiä, tietoja  ja vihjeitä aihepiiriin liittyvistä henkilöistä  – ja toki myös täydennystä mainittujen ansioihin.

Ehdottomasti paikallisiksi kulttuurivaikuttajiksi on luettava tietenkin Kuhalan koulun pitkäaikainen johtajaopettaja Toivo Pekkanen sekä niinikään pitkäaikainen opettaja Helvi Niiranen, jotka olivat molemmat mm. musikaalisia ja vetivät ansiokkaasti kuorotoimintaa. Kummallakin oli myös sana hallussaan niin kirjoitettuna kuin puhuttunakin. He vaikuttivat niin Vihtasillan kuin Vihtavuoren ihmisten elämänpiirissä. Pekkaseen, Niiraseen ja muihin opettajiin palaamme tarkemmin erikseen.

Yrjö Veander (1933-2000) oli Vihtataipaleen nuorempi poika, jolla oli monipuolisesti taiteellisia taipumuksia ja ilmiselvää lahjakkuutta. Työuransa hän teki Vihtavuoren tehtaalla, jossa toimi 22-vuotiaasta lähtien mm. maalarina, happomiehenä ja nitraajana sairaseläkkeelle jäämiseensä saakka. Yrjö kirjoitti mielellään asioita muistiin mm. sukunsa vaiheista ja kuulemistaan tarinoista. Kun sujuvasanaisen kirjallisen ilmaisun kyky yhdistyi piirustustaitoon, syntyi sellaista herkullista jälkeä kuin esimerkiksi Laila Venetpalon toimittamassa Vihtavuoren leipää -kirjassa.

Yrjön Alli-puolison kotona on kunniapaikalla Yrjön maalaamia tauluja. Esimerkiksi rantakoivu -aiheinen maalaus (kuva yllä) on tehty Allin mukaan ruokatunnilla lateksimaaleilla. Yrjön monet veistokset ovat myös muistuttamassa kotiväkeä hänen näkemyksestään ja taitavista käsistään.

Valokuvaus on harrastuksena ja taiteenlajina vielä varsin nuorta. Vihtasillan ytimessä lähes koko ikänsä asunut autoilija Kalervo Puttonen hankki ensimmäisen kameransa 1950-luvun alussa. Se oli siihen aikaan harvinainen kapistus. Kalervolla oli tapana pitää kameraansa autossa mukanaan ja niin kertyi jälkipolvillekin ihasteltavaksi esimerkiksi sellaisia kuvia kuin otos Lenita Airistosta Vuonteen sillalla. Nykyisin Laukaan kirkolla asuvan Puttosen kuvia tullaan näkemään kyläkirjassa useita.

Nykyisistä vihtasiltalaisista taitavana luontokuvaajana tunnetaan Otso Pääkkönen . Hänen ottamiaan hienoja kuvia Vihtasillan maisema- ja luontokohteista tullaan myös näkemään kyläkirjassa.

Nykyisin muualla vaikuttavista kulttuurialan ammattilaisista on syytä mainita Niko – Lentäjän poika ja Niko 2 – Lentäjäveljekset -elokuvien ohjaajana tunnettu Kari Juusonen (s. 1967). Hän on kotoisin Vihtasillasta, jossa velipoika pitää nykyisin taloa ja kylällä asuu muutenkin sukua. Laukaa-Konnevesi -lehden jutussa vuoden 2012 lopulla Kari kertoi käyvänsä lapsuutensa kotimaisemissa aina ehtiessään.

Tässä ei ole ollut tarkoituksenakaan tehdä kaiken kattavaa esitystä kulttuuriaiheesta, herättelevä katsaus paremminkin. Kommentteja ja täydennyksiä otetaan mielihyvin vastaan sähköpostiin vihtasillankylakirja@gmail.com

Helteistä heinäkuuta toivotellen,

Antti