Antin kyläkirjatarinoita
Tämä viimeinen “Antin kyläkirjatarinoiden” blogimerkintä on mukaelma kirjan julkistamisjuhlassa 13.12.2015 Vihtavuoren kappelissa pidetystä puheesta
Hyvät vihtasiltalaiset ja Vihtasillan ystävät,
”Katu täytyy askelista, elämä on kuolemista”. Näin riimitteli edesmennyt lauluntekijä Juice Leskinen. Ihmiset kuolevat vuorollaan, mutta myös jokaisen projektin päättyminen on tavallaan pieni kuolema. Eihän moni meistä tainnut ajatella saattoväeksi lähtevänsä, mutta on tänne Vihtavuoren kappeliin tänään tultu paitsi iloitsemaan, myös enemmän tai vähemmän haikeina muistelemaan päätepisteeseensä saatettua Vihtasillan kyläkirjaprojektia. Vuodet ovat kuluneet nopeasti. Kaikkea ei varmaankaan saatu sanotuksi, eikä jokaista tärkeää kysymystä ehkä osattu esittää, ennenkuin oli liian myöhäistä.
Historiankirjoituksen tarve ylipäätään kumpuaa siitä väistämättömyydestä, että meillä kaikilla on oma aikamme. Elämme, kunnes tuuli käy ylitsemme, eikä asuinsijamme meitä enää tunne. Mutta kun meistä jotain kirjoitetaan ja jos itse kirjoitamme, joku jälki sentään jää. Kirjoittajan roolista katsoen voisin tiivistää omat tunnelmani jatkamalla Juicen säkein:
”En ilosta itke, en surusta itke. Jos itken, niin itken muuten vaan ja muualla oon, ennen kuin huomaatkaan.”
No, ehkä nyt olisi jo syytä hiukan keventää. Ei tämä sentään haudanvakavaa ole. On kuitenkin kyse vain yhdestä kirjasta. Sen lisäksi on kuitenkin kyse myös meistä kaikista eikä ihan mistä tahansa kirjasta. On hieno sattuma, että Vihtasillan seudun kyläkirja julkaistaan Lucian, Valontuojan päivänä. Erityisesti ruotsinkielisessä kulttuurissa tärkeän Lucianpäivän perinteessä kynttilänvalo tulkitaan auringonpaisteen ja myös ihmisten välisen lämmön vertauskuvaksi. Paikallishistoriallisen kirjan taustalla on aina ajatus näistä molemmista. ”Tiedän paikan armahan”, jossa aurinko paistaa kirkkaammin kuin missään muualla. ”Siellä on naapuri heimoni verta, siellä on ystävä voittamaton.” ”Siellä on koti, siellä on peti ja peikolla pehmoinen olo.”
Jokainen ihminen on laulun arvoinen, mutta tokkopa aivan jokainen kirja. Kuitenkin aivan kuin juuri tietyt ihmiset muodostuvat meille läheisimmiksi ja tärkeimmiksi, niin voivat muodostua lukijalleen muita tärkeämmiksi myös jotkut kirjat.
Satuin hiljattain selailemaan Leppäveden kyläyhdistyksen Facebook-sivuja. Siellä oli pari vuotta sitten kyläyhdistyksen toimesta kaupiteltu vuonna 1997 julkaistun Leppäveden kyläkirjan jäljellä olevia kappaleita ikään kuin varastojen tyhjennyshintaan. Muutamasta kommentista silmäni nauliutuivat yhteen. Siteeraan tätä aikuista mieshenkilöä:
”Ainoo kirja, minkä minä olen lukennut kannesta kanteen.”
Sehän kuulostaa melkein samalta, kuin joku määrittelisi jonkun ihmisen ainoaksi henkilöksi, johon on joskus luottanut. Jos paikallishistoriallinen kirja voi päästä henkilökohtaisessa lukemistossa samanlaiseen monopoliasemaan kuin joskus maailmanaikaan oli Katekismus, sen ajatteleminen aiheuttaa kirjoittajalle kylmät väreet. Toisaalta se myös laskee harteille painavilta tuntuvat vastuun valjaat. Leppäveden kyläkirja oli ensimmäinen kirjoittamani julkaisu. Aloitin sen tekemisen 21-vuotiaana opiskelijana ja sain työn valmiiksi neljä vuotta myöhemmin hilkkua vaille historian maisterina. Ehkä sitä juuri silloin luulikin hallitsevansa nämä hommat ja ajatteli että helpostihan tässä kohta tohtoreitakin ollaan. Nyt muutamaa kirjaa ja pariakymmentä vuotta myöhemmin ovat akateemiset jatko-opinnot elämän ruuhkavuosien kiireiltä edelleen aloittamatta ja olo on tavallaan samanlainen kuin Pekka Ruuskan laulun kertojalla:
”Mikä minä olen sille vastaamaan, multa luvut jäi kesken aikanaan.”
Jos pitäisi määritellä, mitä paikallishistoriallisen kirjan tekeminen eniten on, niin vastaisin nyt, että se on ennen kaikkea eläytymistä. Kun ei ole itse elänyt sitä elämää, jota pitäisi kyetä kuvaamaan, ainoaksi mahdollisuudeksi jää uiskennella ajan kerrostumien sekaan kuuntelemisen ja lukemisen kautta. Lukea osaan ihan itse mutta kuuntelemiseen tarvitsen myös muita.
Tällaisessa projektissa toimiva työnjako on äärimmäisen tärkeä asia. Se on sama juttu kuin kotiaskareissa: esimerkkinä toissakesäinen päivänmittainen projekti pihapelikentän parantamiseksi. Ruokahuollosta vastaavana vaimo syötti ja minä tein maalin. Siis rakensin pojalle jalkapallomaalin omaan pihaan. Paikallishistoriallisessa projektissa tarvitaan hyviä ja näkemyksellisiä syöttöjä – jatkuvalla syötöllä. Tässäkin projektissa on aivan keskeisenä pelintekijänä ollut paikallistietoinen ja kotiseuturakkauden kyllästämä kirjatoimikunta. Sen tehtävänä on ollut väsymättömän pelinrakentajan ja syöttäjän rooli. Olen täysin tietoinen siitä, että jokaiseen syöttöön en ole ehtinyt tai osunut. Kaikkiin juoksupalloihin ei ole kärkipelaajan kunto ja lähtönopeus riittänyt. Aina ei ole ollut silmiä selässä. Eikä ehkä jokainen lähtenyt syöttökään ole ollut ihan unelmasyöttö, koska ihmiset tätä ovat tehneet. Mutta olemme me palloa kuitenkin liikuttaneet ja tänään laitetaan verkkoa tötterölle niin että soi.
Kirjan tekeminen aloitetaan tilanteesta, jossa valmista ei ole vielä yhtään. Ei ole kahvoja joista vetää, että tuosta se lähtee. Paikallishistorian kirjoittamiseen pätee sama viisaus, jonka eräs kirjailija lausui häneltä kysyttäessä, kuinka kirjasi syntyvät: Sana kerrallaan, kirjailija vastasi. Hyvien ja merkityksellisten sanojen taustaksi tarvitaan näkemys sanottavasta. Vain toimivasta ihmisten välisestä yhteispelistä voi kasvaa se käsittämätön ihme, että paikallistuntemukseltaan johonkin ulalla olevan ummikon ja hyväntahtoisen tolvanan välimaastoon sijoittuva ulkopuolinen kirjoittaja saa lopputulemana rakennettua tolkullisen tuotoksen.
Miten ihmeellinen tapahtuu? Temppu tehdään esimerkiksi siten, että paikalliset ihmiset ulkoiluttavat kirjoittajaa pihoissa ja polunpientareilla. Istutaan tuvissa ja tarinoidaan. Ihmetellään yhdessä maailman menoa. Katsellaan kuva-albumeja ja muita kotiarkistojen aarteita. Lähetellään viestejä ja tehdään kirjoitelmia. Oleellista on kaikkien mukaan sitoutuneiden toimijoiden alttius vaivannäköön yhteisen päämäärän eteen. Itsestäänselvyyksien lakkaamaton toistaminen on erityisen tärkeää. Se onkin yksi vaikeimpia ja helpoimmin laiminlyödyksi tulevia asioita.
Tarkennan vielä pikkuisen lähemmäs ja väläytän tuokiokuvaa käsikirjoituksen viimeistelyviikoilta lokakuun pimeinä iltaöinä. On arki-ilta, kello on 22 ja jotain. Istun taas yhden työpäivän jälkeen tietokoneen ääressä työstämässä käsikirjoitusta, joka on pilvipalvelun kautta yhteiskäytössä oleva asiakirja. Kuvaruudun yläreunassa on punainen neliö ja näen samanvärisen kursorin vilkkuvan tekstin seassa. Anu on näköjään oikolukemassa käsikirjoitusta. Kohta ruudun yläreunaan syttyy vihreä neliö. Tuula liittyi talkoisiin. Ja sitten tulee Anjakin. Kommenttisarakkeessa on kaikilta huomioita, joita käyn lävitse ja kuittailen yksitellen. Minulla on kysymys yhdestä kuvatekstistä. Avaan chatti-ikkunan ja kirjoitan kysymyksen. Tuula vastaa heti ja Anja täydentää saman tien. Heillä on vielä muitakin parannusehdotuksia. Sähköpostiin suihkii viimetipan tavaraa tarjolle. Esimerkiksi näin me sitä teimme. Eli vaimoni nukkuessa minä chattailin netissä naisten kanssa.
Niin kuin morsiamen pukuun, tarvitaan hyvään historiakirjaan jotain uutta, jotain vanhaa, jotain lainattua ja jotain sinistä. Uutta tässä kirjassa on se, että tämä on ensimmäinen kirjallinen yritys hahmottaa alueellista kokonaisuutta nimeltä Vihtasilta. On pohdittu sellaistakin peruskysymystä, onko Vihtasilta kylä. Ihan tärkeän oloinen kysymys, kun kyläkirjakin on nyt tullut tehdyksi. Jonkinlaisia argumentteja tekstissä vyörytetään, mutta lukija saa päättää, mille kannalle itse kallistuu.
Vanhaa on se, että varsinaisessa tutkimustiedossa on nojattu pitkälti jo aiemmin kirjoitettuun sillä merkittävällä poikkeuksella, että seudun paikallishistoriaan jo ennestään perehtynyt harrastaja Jyrki Puttonen on tehnyt mainiota tutkimustyötä Vihtasillan vanhimman asutuksen selvittelyssä. Sanasta sanaan lainattua ovat paikallisten ihmisten omat muistelut elämästään Vihtasillassa ja sen liepeillä. Sininen on taivas ja siniset ovat Vihtasillankin järvet. Sinisellä pohjalla, sinisyyttä heijastaen ovat kirjan leipätekstistä erottuvat näkökulmatekstit ja -artikkelit.
Niille, jotka odottavat Vihtasillan kyläkirjasta kaiken paikallistiedon ja kattavan henkilögallerian sisältävää hakuteosta, on syytä lausua varoituksen sana. Kyseessä on pikemminkin lukukirja, jonka rivien väleihin lukijalle jää toivottavasti tilaa sijoittaa oma Vihtasilta-suhteensa tietoineen ja muistoineen. Jos lukijalle herää huomio, että tämäkin sieltä puuttuu, silläkin tavoin kirja voi tehdä tehtävänsä. Kaikki tarjottu aineisto ei ole valitettavasti millään mahtunut mukaan mutta toivottavasti se tieto edes hiukan lohduttaisi, että paljosta on ollut hyvä valita. Tekijät ottavat vastuun myös siitä, että meille on luultavasti sattunut kömmähdyksiä. Kirjasta puutuu varmasti asioita, joita sinne olisimme halunneet, mikäli olisimme älynneet.
Vihtasilta – reittien risteyksessä kuvaa yleistä maailman muuttumista yksityisen kautta. Laajimpia kaaria hahmotellaan muinaisista luonnonmullistuksista ihmisen toiminnan aiheuttamiin ympäristönmuutoksiin. Kulkureittien solmukohdan muodostuminen ja asutuksen synty Vihtasillan seudulle käydään läpi jokseenkin tarkasti noin sadan vuoden takaiseen tilanteeseen asti. Sen jälkeistä aikaa ja suuria muutoksia piirretään tuokiokuvien, näkökulmien ja teemojen kautta.
Vihtasiltaa esittävän pääkansikuvan on ottanut vihtasiltalainen Otso Pääkkönen. Se viittaa kirjan itsestäänselvään yläotsikkoon ”Vihtasilta”. Alaotsikkoa ”Reittien risteyksessä” kuvaa noin 60 vuotta sitten vanhassa kolmen tien risteyksessä, tienviitalla otettu kuva, jossa Martti Puttonen on kiivennyt näköalapaikalle ja Eero Saarinen pitää tolppaa pystyssä. Siihen aikaan maisemien ollessa avoimia tuolta paikalta on nähnyt moneen suuntaan kauas. Me, ketkä emme ole päässeet tuota näköalapaikkaa kokemaan, voimme katsoa kirjan etuesilehdellä olevaa vanhaa ilmakuvaa risteysalueesta ja eläytyä näkymään sitä kautta.
Vihtasillan seudun kyläkirja luotaa Vihtasillan vaiheita esihistoriasta nykyasutuksen alun kautta näihin päiviin ja kohti tulevaisuutta. Varmaankin se virittää lukijoissaan monenlaisia muistoja. Mikäli kirja tämän lisäksi onnistuisi lisäämään vihtasiltalaisten yhteistä ymmärrystä juuristaan ja antamaan rakennusaineita nykyisten ja tulevien asukkaiden yhteenkuuluvuuden tunteelle, se olisi tavoittanut korkeimmat päämääränsä.
Vihtasillan kyläkirjahanke on päättynyt. Eläköön Vihtasilta!
Antti Ikonen 13.12.2015
Vihtasillan kyläkirjan tekeminen on edistynyt, vaikka ulospäin on saattanut näyttääkin hiljaiselta. Kertynyttä aineistoa koostetaan parhaillaan tarinalliseksi kokonaisuudeksi ja käsikirjoitusluonnos on luvattu kirjatoimikunnan läpilukuun tulevan tammikuun 26. päivään mennessä.
Aineistoa otetaan edelleen vastaan ja kommentteja kerätään kaikkeen aiheeseen liittyen. Käsikirjoituksen täydentämisvaiheessa tullaan kertomaan, mitä tietoja tai kuvia kirjaan vielä kaivattaisiin.
Alla olevasta linkistä voit käydä katsomassa, minkälaista takakannen kuva- ja tekstiaihetta kirjaan on suunniteltu.
Vas. Valtion Ruutitehtaan majesteettinen Nash, kuljettajanaan Paavo Pynnönen lienee ollut tuttu näky Vihtasillassakin. Oik. Neuvostoliittolainen Pobeda oli yleinen taksiauto Suomessa 1950-luvulla. Kuvattu Mansikkaniemessä 2013.
Hevosista on jo ollut näissä tarinoissa juttua, eikä suotta. Suomi toimi hevosvetoisesti käytännössä toiseen maailmansotaan saakka ja vielä sodassakin hevosilla oli valtava merkitys kuljetustehtävissä. Suomen hevonen osallistui maanpuolustamiseen täydellä voimallaan miesten kanssa rintamalla ja vanhemmat hevoset pitivät osaltaan pystyssä kotirintamaa.
Teollisesti valmistetuista kulkuneuvoista jalkamiestä alkoi jätättää ensiksi polkupyörä. Se onkin etevä laite, sillä yhä edelleen polkupyörä tarjoaa parhaan vastineen liikuttamiseen käytettyyn energiamäärään nähden. Polkupyörät alkoivat yleistyä maaseudulla nopeasti jo aivan 1900-luvun alkuvuosina. Vanhoista pyöräilytiedoista ja -kuvista olisimme erittäin kiinnostuneita kyläkirjaa ajatellen. Alakuvassa ovat Vihtasillan risteyksessä 1950-luvun alussa pyöräpojat Martti Puttonen, Esko Virtanen ja Eero Saarinen.
Vihtataipaleen ”riihipyörä”
Valtion ruutitehtaan liikenteen vuoksi Vihtasillan seudun pikkupojilla ja muilla kiinnostuneilla oli etuoikeus päästä näkemään motorisoituja unelmia lähietäisyydeltä 1920-luvulta alkaen. Tehtaalle hankittiin jo vuonna 1923 ilmeisesti Durant-merkkinen (asiakirjoissa esiintyy merkkinä ”Durrand”, mutta sellaista ei historia tunne) amerikkalainen avoauto. Kolme vuotta myöhemmin sen rinnalle ostettiin katettu seitsenpaikkainen Buick ja vuonna 1927 Durant vaihdettiin Chrysleriin. Koska tehdastoimikunnan pöytäkirjojen mukaan ”Durrand” oli kolmen vuoden käytön jäljiltä jo lopen kulunut, näitä tehtaan väkeä kuljettaneita amerikkalaisvaunuja nähtiin epäilemättä tämän tästä Vihtasillan kautta kulkemassa. (Lähde: Pertti Torikka, Vihtavuoren seitsemän vuosikymmentä, 51-52)
![Durantlogo[1]](https://vihtaset.fi/wp-content/uploads/2014/07/Durantlogo1.jpg)
Yllä olevassa kuvassa on Marjatta Maneron albumista ilmiselvä Chrysler, jonka vuosimalli voisi hyvin olla 1927. Auto on kuvassa jo varsin ajetun oloinen. Olisiko juuri tämä se tehtaan auto ja tuliko se yksityisomistukseen myöhemmin? Alla toinen kuva Marjatta Maneron albumista, jossa sama Chrysler on jonkinlaisen tutkinnan kohteena ja pihassa näkyy myös kuorma-auto sekä moottoripyörä. Tietääkö joku näistä tarkemmin? Kuvat aukeavat klikkaamalla suuremmaksi.
Heti sotien jälkeen alkoi koneellistuminen toden teolla ja sen yhtenä näkyvänä ulottuvuutena autoistuminen. Sotakorvausten kurimuksessa Suomi joutui kuitenkin rajoittamaan ulkomaanvaluutan virtausta säätelemällä tuontia. Kalliita uusia tuontitavaroita kuten traktoreita, muita maatalouskoneita tai autoja sai ainoastaan erityisen perustellulla ostoluvalla. Tuontisäännöstely vaikeutti autojen vapaata hankintaa 1960-luvun alkuun asti ja ohjasi kysyntää itätuotteisiin. Traktoreiden osalta tuontisäännöstely purettiin v. 1956, kuorma-autojen osalta 1957, mutta haluamansa henkilöauton sai Suomessa vapaasti ostaa vasta vuonna 1962!
Koska autoistuminen oli kuitenkin ajan henki ja monien nuorten miesten haaveiden täyttymys, tilanne johti siihen, että Suomen maanteillä liikkui sotakäytöstä elvytettyä ja osittain varsin eriskummallistakin ajokalustoa. Alla olevassa kuvassa on Reino Penttisen kuvaamana Antti Maneron Willys Jeep, jonka alustalle on hitsattu A-mallin Fordin hytti! Aikansa hybridiauto… Tunnistaako joku paikan, jossa kuva on otettu?
Antti Manero ja Willys Jeep, jossa A-Fordin hytti. Kuva Reino Penttinen.
Vihtasiltalainen Kalervo Puttonen sai ajokortin 18-vuotiaana vuonna 1947. Hänet opetti opetusluvalla ajamaan Vihtavuoren tehtaan autonkuljettajana toiminut Kalle Hellman. Ajo-opetus tapahtui avolavaisella kuorma-autolla. Kalervosta tulikin ammattiautoilija. Mummo toimi hänen ensimmäisten autohankintojensa rahoittajana myymällä metsää. Kalervon ensimmäinen oma auto oli vuoden 1937 Ford V8. Tarina ei kerro, oliko se käynyt sodassa kuten suurin osa maamme henkilöautoista, vai oliko se jotenkin poikkeuksellisesti säästynyt siltä kokemukselta.
Samu Juusonen, Markku Kovanen ja Eila Puttonen puunaavat Kalervo Puttosen Fordia
Keväällä 1952 Kalervo Puttonen kävi Helsingistä ostamassa upouuden Austin A70 Hereford-auton. Taksiautoilijana hänellä oli tällaiseen mahdollisuus. Sen jälkeen hänellä oli Jyväskylän kaupungin entinen Ford Custom. 1960-luvun puolella auton merkki vaihtui johtotähteen eli Mercedes-Benz 190 ja 200 -tyypin ns. siipimallin autoihin.
1960-luvulla Kalervo Puttonen pyysi veljensä Martin mukaan yritystoimintaan ja hankki taksiluvan rinnalle myös kuorma-auton liikenneluvat. Yli 40 vuotta autoa ammatikseen ajanut Kalervo Puttonen jäi eläkkeelle vuonna 1993 täytettyään 65 vuotta.
Varsinkin 1950-luvulla moottoripyörät olivat tärkeä ja näkyvä osa suomalaista liikennettä. Ne olivat monelle välivaihe kohti autoa, sillä tuohon aikaan moottoripyöräily oli kokonaisedullisempaa ja pyörien saatavuuskin oli helpompaa. Kääntöpuolena sitten oli se, että ajovarusteiden puuttuessa moni hankki naksuvat nivelet ja reumaattisen päänsäryn ajoviimalle altistuessaan.
Seppo Taipale moottoripyörineen
Täällä kyläkirjatarinoissa on aiemmin ollut juttua mm. vihtasiltalaisista urheilijoista. Aihepiiriin on artikkelin kirjoittamisen jälkeen saatu lisätietoa ja nimiä, joita kirjoituksessa ei ollut mainittu.
Tällä kertaa herätellään muistia paikkakunnalla vaikuttaneisíin ja/tai vihtasiltalaislähtöisiin kulttuuri-ihmisiin liittyen. Kulttuurilla tarkoitamme tässä yhteydessä henkisiä ja taiteellisia harrastuksia tai ammattilaisuutta. Koska kirjoittajan tiedot ovat tältäkin osin vielä kovin vajavaisia, toivottavasti tämä pieni artikkelintynkä voisi poikia lisää nimiä, tietoja ja vihjeitä aihepiiriin liittyvistä henkilöistä – ja toki myös täydennystä mainittujen ansioihin.
Ehdottomasti paikallisiksi kulttuurivaikuttajiksi on luettava tietenkin Kuhalan koulun pitkäaikainen johtajaopettaja Toivo Pekkanen sekä niinikään pitkäaikainen opettaja Helvi Niiranen, jotka olivat molemmat mm. musikaalisia ja vetivät ansiokkaasti kuorotoimintaa. Kummallakin oli myös sana hallussaan niin kirjoitettuna kuin puhuttunakin. He vaikuttivat niin Vihtasillan kuin Vihtavuoren ihmisten elämänpiirissä. Pekkaseen, Niiraseen ja muihin opettajiin palaamme tarkemmin erikseen.
Yrjö Veander (1933-2000) oli Vihtataipaleen nuorempi poika, jolla oli monipuolisesti taiteellisia taipumuksia ja ilmiselvää lahjakkuutta. Työuransa hän teki Vihtavuoren tehtaalla, jossa toimi 22-vuotiaasta lähtien mm. maalarina, happomiehenä ja nitraajana sairaseläkkeelle jäämiseensä saakka. Yrjö kirjoitti mielellään asioita muistiin mm. sukunsa vaiheista ja kuulemistaan tarinoista. Kun sujuvasanaisen kirjallisen ilmaisun kyky yhdistyi piirustustaitoon, syntyi sellaista herkullista jälkeä kuin esimerkiksi Laila Venetpalon toimittamassa Vihtavuoren leipää -kirjassa.
Yrjön Alli-puolison kotona on kunniapaikalla Yrjön maalaamia tauluja. Esimerkiksi rantakoivu -aiheinen maalaus (kuva yllä) on tehty Allin mukaan ruokatunnilla lateksimaaleilla. Yrjön monet veistokset ovat myös muistuttamassa kotiväkeä hänen näkemyksestään ja taitavista käsistään.
Valokuvaus on harrastuksena ja taiteenlajina vielä varsin nuorta. Vihtasillan ytimessä lähes koko ikänsä asunut autoilija Kalervo Puttonen hankki ensimmäisen kameransa 1950-luvun alussa. Se oli siihen aikaan harvinainen kapistus. Kalervolla oli tapana pitää kameraansa autossa mukanaan ja niin kertyi jälkipolvillekin ihasteltavaksi esimerkiksi sellaisia kuvia kuin otos Lenita Airistosta Vuonteen sillalla. Nykyisin Laukaan kirkolla asuvan Puttosen kuvia tullaan näkemään kyläkirjassa useita.
Nykyisistä vihtasiltalaisista taitavana luontokuvaajana tunnetaan Otso Pääkkönen . Hänen ottamiaan hienoja kuvia Vihtasillan maisema- ja luontokohteista tullaan myös näkemään kyläkirjassa.
Nykyisin muualla vaikuttavista kulttuurialan ammattilaisista on syytä mainita Niko – Lentäjän poika ja Niko 2 – Lentäjäveljekset -elokuvien ohjaajana tunnettu Kari Juusonen (s. 1967). Hän on kotoisin Vihtasillasta, jossa velipoika pitää nykyisin taloa ja kylällä asuu muutenkin sukua. Laukaa-Konnevesi -lehden jutussa vuoden 2012 lopulla Kari kertoi käyvänsä lapsuutensa kotimaisemissa aina ehtiessään.
Tässä ei ole ollut tarkoituksenakaan tehdä kaiken kattavaa esitystä kulttuuriaiheesta, herättelevä katsaus paremminkin. Kommentteja ja täydennyksiä otetaan mielihyvin vastaan sähköpostiin vihtasillankylakirja@gmail.com
Helteistä heinäkuuta toivotellen,
Antti
Torstaina 13.3.2014
Vaikka otsikosta saattaisi toisinkin päätellä, en kirjoita ainakaan tällä kertaa Vihtasillan seudun räätäleistä vaan rakennetusta ympäristöstä. Tai pikemminkin sen kehityksen ennakoinnista. Kaavoituksella tarkoitetaan maankäytön suunnittelua. Maankäyttö- ja rakennuslaki ohjaa Suomessa tällaista toimintaa. Yleiskaavoituksella kunnat pyrkivät määrittelemään ja ohjaamaan sitä koskevan alueen käyttöä. Kaavoittaja yrittää ennakoida asuin- ja virkistysalueiden, luonto- ja maisema- arvojen, työpaikkojen, palvelujen ja liikenneväylien tulevaa yhteispeliä vähintään vuosikymmeniksi eteenpäin.
Kunnalliselta kaavoittajalta kysytään rohkeutta nähdä omaa aikaansa edemmäs. Mutta tulevaisuuden ennakointi on usein hankalaa. Voiko kehityksen ennakoida jatkavan suoraviivaisesti sitä linjaa, jollaista viimeisimmät vuosikymmenet ovat näyttäneet? Kun yksi Suomen suurimmista jokivesivoimaloista, Laukaan Kuhankoski käynnistettiin vuonna 1923 syöttämään sähköä Serlachiuksen Kankaan ja Mäntän paperi- ja sellutehtaille, moni ns. asiantuntija uskoi, että Jyväskylän kaupunki lähiseutuineen ei koskaan tulisi tarvitsemaan niin paljon sähköä, kuin Kuhankoski kykenee tuottamaan. Tai kun Imatrankosken voimalaitos avattiin vuonna 1929, kuultiin totisia arveluja, että tokkopa Suomi kuuna päivänä kosken kaikkea voimaa tulee tarvitsemaan. Kehityksen aliarviointi pitkällä aikavälillä on inhimilliselle ajattelulle tyypillistä. Toisaalta on tavallista yliarvioida edistyksen askeleita lyhemmällä perspektiivillä. Joskus kaavoituksen kanssa on saatettu langeta viime mainittuun kuoppaan.
Laukaan kunta käynnisti Keski-Laukaan yleiskaavan suunnittelun vuonna 2002. Nyt vuoden 20114 alussa on edetty siihen pisteeseen, että myös Vihtasillan seutua koskeva, yksityiskohdiltaan viimeistelty suunnitelma on lausuntokierroksella. Tavoitteena on, että kaava saisi lainvoiman mahdollisesti jo kuluvan kevätkauden aikana. Kaavoittaja on joutunut perehtymään alueeseen perinpohjaisesti. Erilaisia inventointeja ja selvityksiä on tehty ja monista eri näkökulmista. Niinpä kaavaselostuksesta on luettavissa paljon mielenkiintoista ja varsin yksityiskohtaistakin maisemaan, luontoon, elinkeinoihin ja rakennettuun ympäristöön liittyvää tietoa.
Nykyinen Vihtasillan seutu on kaavoittajan silmin ”taajamienvälisen tiiviin kyläasutuksen aluetta”. Kaavaehdotus lähtee siitä, että alueelle jo rakennettua infrastruktuuria kuten tieverkkoa, kevyenliikenteen väyliä, vesihuoltoa ja katuvalaistusta on jatkossa mielekästä hyödyntää entistä tehokkaammin tiivistämällä alueen asutusta huomattavasti nykyisestä. Toteutuessaan kaava lisäisikin rakennuspaikkojen määrää alueella yli kuudellakymmenellä.
Vihtasillan kyläseudun luontokohteista kaavoitusselonteko nostaa esille Järvikalliot, Vihtajärven sekä Vihtajoen. Vihtajärven länsirantaan viettävää Järvikallioiden rinnettä pidetään Vihtasillan maisemaa leimaavana. Järven itäpuolisten peltojen viljelysmaisemassa mäenrinne yhdessä Vihtajärven kanssa on tärkeä maiseman rajapinta. Hyvin mielenkiintoista on, että aikoinaan vakavasti pilaantuneen ja menetettynä pidetyn Vihtajärven rantaan on nyt kaavoitettu viisi kesämökkitonttia. Järven virkistysarvon elpymiseen uskoo siis ainakin kaavoittaja, mikä on tietenkin hyvin rohkaisevaa ja ilahduttavaa. Vihtajoen varressa inventoijat ovat tavanneet monipuolista lehtokasvillisuutta ja lähteitä. Siellä on myös liito-oravan esiintymisalue. Vihtasillan peltojen itäpuolella sijaitsevan Lääsänmäen metsäalueesta puolestaan erottuu laajahko vanhan metsän kuvio. Alueen aiempi laidunkäyttö erottuu myös lähemmässä tarkastelussa.
Mutta siitä rakentamisesta. Vihtasilta on 2000-luvun aikana jo tähän mennessä kasvanut erittäin voimakkaasti kehittyvän maakuntakeskuksen imussa. Tällainen kehyskuntaimu on vallinnut koko maan kasvukeskuksien liepeillä. Nyt kuitenkin on tutkijoiden mukaan havaittavia signaaleja siitä, että ihmisten arkisissa mieltymyksissä ja käyttäytymisessä olisi käsillä jonkinlainen taite. Tilastokeskuksen tuoreimmat tilastot ja toisaalta myös trendien haistelu antavat osviittaa, että imu onkin alkanut vetää kaupunkeihin päin. Tähän myös tarttui pääkirjoitussivun kolumnissaan tämän päivän maakuntalehdessä päätoimittaja Pekka Mervola.
Kaavoittaminen on kunnalta viisasta tulevaisuuden ennakointia sikäli, että se mahdollistaa entistä laajempaa maankäyttöä hallitusti ja yhdyskuntarakenteen kannalta kestävällä tavalla. Se on myös maanomistajien tasapuolisen kohtelun tae. Tulevaisuuden rakentamisen kasvua arvioidessa on syytä kuitenkin ottaa huomioon, että esimerkiksi kolmenkymmenen vuoden kuluttua Suomen väestörakenne on varsin erinäköinen kuin nyt. Energiataloutta ja liikennemuotoja emme edes oikein osaa arvata.
Historiantutkimuksen tehtävänä ei ole koskaan arvottaa mitään kehitystä hyväksi tai huonoksi. Kehitys vain tapahtuu ja me toteamme se sellaisenaan kuinka sitten käyneekin. Jokainen voi kuitenkin itse tahollaan pohtia, millaisena haluaisi itselleen tärkeän ympäristön tulevaisuudessa nähdä. Tiheämmin asuttuna pendelöintitaajamana vai enemmän entisen kaltaisena kylämiljöönä, sivummalla kaikkein sähäkimmästä sukkuloinnista?
Vihtasillan aluetta koskevaan kaavaselostukseen Laukaan kunnan nettisivuilla pääsee tutustumaan yksityiskohtaisesti alla olevasta linkistä.
Tutustu Keski-Laukaan pohjoisosan yleiskaavaan täällä
Pohjantikka hakkaa koloaan Vihtasillan maisemissa yleiskaavasta riippumatta. Kuva Otso Pääkkönen
(Urheilukenttäkuva ei liity Vihtasiltaan, vaan yleisesti tekstin aiheeseen)
Sunnuntaina 9.2.
Talviolympialaisten ja kisojen ensimmäisen suomalaismitalin kunniaksi kirjoitan tällä kertaa urheilusta. Penkkiurheiluviikkojen ohella paikallista jännityksen aihetta vihtasiltalaisilla riittää nyt siinä, saadaanko vuodesta 1974 jatkunutta Lakuhiihtojen perinnettä pidettyä yllä tämän talven osalta. Lunta ei ole tullut ja kalenterin mukaan pian alkaa jo olla paremminkin lumien lähdön aika. Erikoinen tilanne mutta vielä on toivoa.
Vihtasiltalaisissa on aikoinaan ollut kovia nimiä ainakin yleisurheilussa. Laukaan Urheilijoiden kaikkien aikojen listoilta löytyvät kärkipäästä ainakin nimet Anitta Veander, Matti Salmiovirta ja Jorma Juusonen. Vanhana laukaalaisena muistelen joskus nähneeni LU:n Piikkari-julkaisun, jossa olisi ollut ihan artikkelia näistä vihtasiltalaisurheilijoista. Olisiko jollakin sellaista lehteä tallessa? Olisin erittäin kiinnostunut.
Yrjö ja Alli Veanderin tytär Anitta Veander (s.1957) sijoittui parhaimmillaan SM-kisoissa korkeushypyssä kolme kertaa neljänneksi: vuonna 1973 Saarijärvellä alle 16-vuotiaissa, vuonna 1975 Pietarsaaressa alle 18-vuotiaiden sarjassa sekä vuonna 1976 yleisen sarjan halli-SM-kisoissa Turussa. Lisäksi hän oli 5-ottelussa seitsemäs alle 18-vuotiaden sarjassa vuonna 1974.
Ennätyksensä 165 cm Anitta Veander hyppäsi syyskuussa 1975 ollessaan vielä 17-vuotias. Tulos säilyi Laukaan Urheilijoiden seuraennätyksenä 1990-luvulle saakka. Ohittajaksi tarvittiin maajoukkuetason kärkiurheilija, viisinkertainen aikuisten SM-mitalisti Tanja Leinonen.
LU:n tilastoissa Anitta Veander on kymmenen parhaan joukossa myös useammalla pika- ja aitajuoksumatkalla sekä pituushypyssä. Suhteellisesti paras juoksulaji hänelle lienee ollut 100 metrin aidat, joka kulki vuonna 1975 aikaan 15,7. Anittaa valmensi legendaarinen Vilho Vehviläinen.
Anitta Veanderin tilastonoteerauksia pääsee katsomaan täältä
Vihtasillan seudulla muistellaan, kuinka kovia urheilijanuorukaisia olivat aikanaan Matti Salmiovirta ja Jorma Juusonen. Juoksuharjoituksia nämä miehet tekivät maantiellä polkupyörien kanssa kilpaillen eikä heidän vetojensa vauhteihin ihan jokaisella polkijalla ollut asiaa.
Matti Salmiovirran (s. 1948) paraatilaji oli kolmiloikka, jossa hän saavutti vuonna 1968 seitsemännen sijan alle 20-vuotiaiden SM-kilpailussa tuloksella 14.10. Tulos on sama, kuin tätä kirjoitettaessa on miesten yleisen sarjan A-luokan raja. Vielä samana syksynä tulos parani 14.47:ään. Kaksi vuotta myöhemmin elokuussa 1970 syntyi Viitasaarella ennätykseksi jäänyt tulos 14.63. Vuonna 2013 tällä tuloksella olisi sijoituttu Suomen kaikkien alle 22-vuotiaiden kolmiloikkaajien kausitilastossa toiseksi.
Pituutta Matti Salmiovirta hyppäsi parhaimmillaan 684 sekä juoksi 200m 23,0 ja 400m 52,1.
Matti Salmiovirran tuloksiin pääsee täältä
Jorma Juusonen (s. 1955) on saavuttamillaan palkinnoilla mitattuna menestyksekkäin näistä kolmesta vihtasiltalaisurheilijasta. Hänen uransa menestyshuippu osui Varkaudessa kesällä 1973 voitettuun SM-kultaan alle 18-vuotiaiden poikien 300 metrin aitajuoksussa. Kaksi vuotta aiemmin kesällä 1971 hän oli jo saavuttanut hopeaa alle 16-vuotiaiden poikien pika-aidoissa eli 110 m:n aitajuoksussa ajalla 14,7. SM-kisat järjestettiin tällöin Posiolla.
Miesten 110m:n aidoissa Jorma Juusosen paras tulos oli vuonna 1978 Jämsänkoskella juostu 15,9. Miesten aidattu ratakierros kulki vuonna 1975 Keuruulla aikaan 56,6, joka on sekunnin alle nykyisen miesten A-luokan tulosrajan. Jorma Juusonen on myös kaksinkertainen nuorten maaotteluvoittaja.
Jorma Juusosen tuloksia löytyy tämän linkin takaa
Mikäli tämä lyhyt katsaus herätti ajatuksia tai muistoja ja jos jollain on täydentäviä tietoja tai vinkkejä Vihtasillan seudun urheiluhistoriasta, otan kaikki kommentit ilolla vastaan sähköpostiosoitteeseen vihtasillankylakirja@gmail.com. Erikoisesti toivomuslistalla on VALOKUVIA urheiluun ja urheilijoihin liittyen.
Niin ja vielä on tietenkin syytä muistuttaa: urheilijoista puhuttaessa ei pidä unohtaa, että yksi Suomen nopeimmista miehistä 1960- ja -70-lukujen taitteessa, olympiakävijä Erik Gustafsson, on jo pitkään viettänyt kesänsä Mansikkaniemen naapurissa Virran rannalla. Hänen meriittinsä löytyvät täältä.
Nyt siirryn kirjoituspöydän äärestä olohuoneen sohvalle katsomaan olympiakisojen naisten ampumahiihdon pikakisaa. Olisiko siellä suomalaismitalin tuoksua ilmassa?
Kuulumisiin,
Antti
Lauantaina 28.12.
Kirjoittelin jo jokin aika sitten tänne Vihtasillan entisaikojen ammattiosaajista. Olisikohan jollain omakohtaisia muistoja tai toisen käden tietoa seuraavista henkilöistä, jotka Vihtasillan kylän elämässä ovat olleet tärkeitä osaajia ja yhteisön jäseniä? Toistaiseksi käytettävissä olevat tiedot heistä ovat vielä kovin niukkoja ja hataria. Vastauksia ja vinkkejä tiedon mahdollisista lähteistä voi lähetellä vaikkapa sähköpostiin vihtasillankylakirja@gmail.com. Myös muista kylän tärkeistä osaajista otan mielelläni tietoja. Tietojen antajat tietenkin mainitaan lähteinä ja tottakai myös nimettömänä saa pysytellä, jos sellaiseen kokee tarvetta.
Elli Lahtonen asui pienessä mökissään vanhan nelostien varressa Järvenpään pellon eteläisellä reunalla. Tarkempaa aikaa ei ole kerrottu kuin ennenvanhaan. Elli oli Vihtasillan ja lähiseutujen lapsenpäästäjä. Kun synnytykset tapahtuivat vielä kotioloissa, tarvittiin Ellin kaltaisia paikallisia kyläkätilöitä, joita paarmuskoiksikin (ruots. barnmoderska) sanottiin. He olivat käytännössä itseoppineita, useimmiten vähintään keski-ikäisiä tai sitä vanhempia itse synnyttäneitä naisia. Osa oli ehkä hiukan jotain kirjoja aiheesta lueskellut, mikäli lukutaitoa sattui olemaan. Kun lapsi ilmoitti tulostaan, joku lähetettiin viemään juoksujalkaa sanaa lapsenpäästäjälle. Oma tai perheen käytettävissä oleva muu sauna muuttui kiireen vilkkaa lapsisaunaksi. Kuumuus sterilisoi pinnat ja lämmintä ja puhdasta vettä tarvittiin tietenkin synnytyksen jälkeisiin pesutoimiin.
Paarmuskan tehtävänä oli hoidella synnytykseen liittyvät käytännön aputoimet synnyttäjän rohkaisemisesta ja tukemisesta uuden tulokkaan navan sitomiseen. Saunaan, jossa synnyttäjä ja paarmuska olivat, ei muilla yleensä ollut pääsyä, miehillä varsinkaan missään tapauksessa. Kivunlievitykseen tiedetään käytetyn jossain määrin viinaa. Se saattoi olla tarpeen rentouttamaan myös kätilöä joissain tapauksissa. Luonnonmukainen synnytys alkeellisissa oloissa kun oli varsin suuri riski sekä äidille että syntyvälle lapselle.
Otto Lahtonen oli puolestaan tinuri. Kupari oli vielä 1900-luvun alkupuolella tärkeä talousastioiden materiaali kaikissa kansankerroksissa. Kupariastiat piti tinata sisäpuolelta, jottei kuuma vesi olisi liuottanut myrkyllistä kuparia ruokiin ja juomiin. Tinaus oli ammattimiehen työtä ja edellytti ehdottoman puhtaan (eli lyijyttömän) tinan käyttämistä. Tinuri kulki talosta taloon pannujen sisuksia tinaamassa. Tinatanko saatiin juoksevaksi “tapetulla” suolahapolla. Kun kuparipannut alkoivat siirtyä aittoihin tai koristeiksi tupien uuninpankoille,teknistyvässä maailmassa tinaustaitoja saatettiin tarvita vaikkapa auton tai traktorin jäähdyttäjän paikkaamiseen. Kiertäviä tinureita näihin hommiin ei tainnut juuri enää olla saatavilla.
Alla olevassa kuvassa Lahtosen mökki on ympyröity punaisella. Kartta on Maanmittaushallituksen julkaisema Laukaan pitäjänkartta vuodelta 1941.
Toivorikasta pian alkavaa vuotta 2014 kaikille!
Antti
- Otto, Siiri ja Elli Lahtonen kuvattuina kotimökkinsä kuistilla. Kalervo Puttosen kokoelmat
Otto Veander ja Isma 1940-luvulla
Lauantaina 30.11.
Hevosen merkitys suomalaisten päivittäiseen elämään on ollut vuosisatojen ajan erittäin suuri. Hyvä hevonen oli tärkeintä omaisuutta ja siihen oli usein myös vahvat tunnesiteet, kuten rakkaaseen perheenjäseneen.Hevoset muistettiin ja muistetaan edelleen nimeltä. Esimerkiksi Mansikkaniemen “Pekka” 1940-50 -lukujen taitteessa oli puheiden mukaan sellainen hevonen, että tien päällä ei kukaan siitä päässyt ohi. Niemelässä samoihin aikoihin oli “Tuuri”, joka oli sotareissun säikyttämä; se pillastui herkästi jos kavion alle osui vaikkapa tuohenkäppyrä.
Yleishevosena monipuolinen suomenhevonen on vuosisatojen ajan mahdollistanut ihmisvoimaan verraten aivan toisenlaisen työtehon maa- ja metsätaloudessa. Hevoskyydillä on myös kuljettu matkoja nopeimmalla mahdollisella tavalla, mitä ihmiskunta pitkään kykeni kuvittelemaan. Veijo Meren kirjoittaman historiateoksen nimi “Huonot tiet, hyvät hevoset” osuukin asian ytimeen; vielä 1800-luvun Suomessa eivät matkanopeutta rajoittaneet niinkään hevosen voimat ja vauhtivarat kuin monin paikoin kelvottomat kärrypolut. Talviteillä sai reen ohjastaja sen sijaan usein päästellä minkä hevosesta lähti. Onpa suomalaisessa kansanperinteessä suorastaan oma lukunsa erityisesti joulukirkon jälkeisestä kilvanajosta.
Suomalaisesta maatiaishevosesta vuosisatojen aikana jalostettu suomenhevonen on vetokyvyltään poikkeuksellisen vahva rotu. Se kykenee vetämään työkäytössä jopa 110% painostaan ja yksittäisenä ponnistuksena jopa kaksi kertaa oman painonsa. Tällöin puhutaan jo tonniluokan kuormasta. Vetokykynsä ohella suomenhevonen on ollut pystyvä ratsu, mistä todistaa sen laajamittainen käyttö armeijan ratsuväessä 1600-luvulta lähtien toisen maailmansodan loppuun.
Suomen esihistoriallisissa hautalöydöissä on merkkejä hevosvarusteista keskiseltä rautakaudelta lähtien eli selvästi yli tuhannen vuoden takaa. Ensimmäinen asiakirjamerkintä Suomeen suuntautuneesta hevoskaupasta tunnetaan vuodelta 1299. Järjestelmällinen hevosjalostus on Suomen alueella alkanut viimeistään 1500-luvulla.
Vihtataipaleen torpan emännän kuoltua vuonna 1906 toimitettiin torpassa perukirjoitus, joka kertoo, että torpan kuusi lehmää vastasivat yhteiseltä rahalliselta arvoltaan melko tarkkaan torpan ainoaa hevosta (lehmät 20-30 mk/kpl, hevonen 150 mk). Mielenkiintoiselta sinänsä tuntuu, että sika määriteltiin 35 markan arvoiseksi eli arvokkaammaksi kuin yksikään lehmä, jotka toisaalta on Heta Stiina Wejanderin perukirjassa ainoina eläiminä mainittu nimiltä (Kaunikki, Kirjanen, Herttanen, Torstikki, Hiilikki ja Omena).
Löytyykö kylältä kuvia ja tarinoita entisaikojen hevosista? Myös muista kotieläimistä otetaan vastaan materiaalia ja muistikuvia.
Antinpäivän lumituiskuisin terveisin,
”Antti aisoilla ajavi”
Tiistaina 19.11.2013
Tämänkertainen kirjoitus kyselee Vihtasillan torppien perään noin yhdeksän vuosikymmenen taakse ja sitä vanhempiin aikoihin. Otan mielelläni vastaan esim. torpankontrahteja eli vuokrasopimuksia ym. aihepiiriin liittyvää materiaalia, myös muistitietoa torppariajoista. Mutta lähdetäänpä nyt katsomaan perusteista alkaen, mistä tässä oikein on kyse. Ollaanko me torppareita kaikki, kun oikein silmin katsotaan. Vai miten se nyt oli?
——————————————————————————————————————————————–
Noin sata vuotta sitten – 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa – ylivoimainen valtaosa laukaalaisista eli suoraan maataloudesta. Vuonna 1890 Laukaan aikuisväestöstä nimittäin peräti 94 % sai elantonsa alkutuotannosta ja 20 vuotta myöhemminkin luku oli vielä 84 % (Kuokkanen 1983, Laukaan historia III).
Maatalousväestö jakaantui
1) talonpoikaisväestöön eli tilanomistajiin
2) palkollisiin eli maatilojen piikoihin ja renkeihin
3) maanvuokraajiin eli torppareihin ja lampuoteihin sekä
4) kokonaan viljelysmaata vailla olleisiin itsellisiin eli mäkitupalaisiin ja loisiin.
Loiset eli kestit olivat maaseudun alinta kastia, johon kuuluvan perheen asuntona saattoi olla esimerkiksi talon sauna. Mäkitupalaisella sentään oli suullisen sopimuksen perusteella asuttavanaan taloon kuuluva mökkipahanen muttei varsinaista viljelysmaata.
Tilattoman väestön parhaiten toimeentulevan luokan muodostivat lampuodit ja torpparit. Ensin mainitulla tarkoitettiin kokonaisen tilan vuokraajaa, jälkimmäinen oli kirjallisella sopimuksella saanut viljeltäväkseen taloon kuuluvat tietyt pellot. Kuten aikaisemminkin on todettu, Vihtasilta oli ennen 1920-luvun suuria yhteiskunnallisia ja elinkeinoihin liittyviä muutoksia lukuisien torppien kylä. Alla olevassa kuvassa on luettelo, josta näkyvät Kuhankosken sotilasvirkataloon kuuluneet torpat Vihtasillan alueella. Luettelo on rajattu kartasta, joka tehtiin, kun vuokra-alueet tarkastettiin torppien itsenäiseksi tiloiksi muodostamista varten vuonna 1923. Tähän asti Kuhankosken (eli valtion) omistuksiin oli kuulunut maata yli 400 hehtaaria ja vesialueita yli 500 hehtaaria. Torpparien itsenäistymisen jälkeen valtion opetuskodiksi muuttuneen Kuhankosken hallintaan jäi 90 hehtaaria metsää, 21 hehtaaria peltoa sekä tontti- ja joutomaita. (Kuokkanen 1983, Laukaan historia III)
Kuhankosken torppia ja torppareita v. 1923 (Kartasta kuvannut AI 2013)
Torpparilaitos oli syntynyt 1700-luvulla yhtäältä tyydyttämään talollisten työvoimantarvetta ja toisaalta tilattoman väestön maantarvetta. Torpparit saivat asua ja viljellä sopimuksessaan eli kontrahdissa määriteltyjä isäntätalon tiettyjä maa-alueita omaksi elannokseen ja tietyin ehdoin esim. ottaa tarvepuita metsistä. Näitä oikeuksia vastaan heidän oli maksettava vuokraa erilaisina työsuorituksina ja luontaistuotteina.
Seuraavassa on rapiat 135 vuotta ennen tämän postauksen kirjoittamista allekirjoitettu torpankontrahti Vihtasillasta. Osapuolina ovat torppari Aleksanteri Kallenpoika Vejander (1843-1923), kansan suussa Vihta-Santtuna tunnettu, sekä Kuhankosken sotilasvirkatalon lampuoti Aleksanteri Närhi. Vihta-Santtu oli siis torpassaan oikeastaan alivuokralainen.
Wihtataipaleen torppaan, kuuluva Kuhankosken puustelliin N:o 16 Leppäveden kylässä Laukaan pitäjää, otan minä torppariksi Aleksanteri Kallenpojan seuraavilla ehdoilla nimittäin:
1 Saapi hän haltuunsa kaiken kartanon pellot ja niitut, jotka ennestään kuuluvat tähän torppaan, paitsi Yrjön niittu, jota vastaan hän saa Noro niitun sillä välttämättömällä velvollisuudella, että hän viiten vuoten ajalla rakentaa kartanon ja viljelykset puustellin asetuksen mukaiseen tilaan sekä sitte pitää ne laillisessa kunnossa oman etesvastuunsa haastolla, jos syynessä löytetään jotakin puuttuvaa.
2 Tarvis- ja polttopuut ottakoon torppari suurimmalla säästäväisyytellä Lääsän ulkometsästä ja kaikessa noutattakoon puustellin asetusta kontrahtin rikkomisen uhalla.
3 Kalastaa saapi torppari pienillä pyytyksillä vaan ei saa tulla talon tielle eikä koskeen.
4 Kaksikymmentä vuotta tulee vuotuinen vero olemaan neljäkymmentä (40) markkaa Suomen kultaa, jyvijä kaksi tynnyriä viisi kappaa rukiita ja kaksi tynnyriä ohria ja työtä yksi päivä viikossa hevosineen ympäri vuoten hänen omassa ruuassaan, yksi viikko miestyötä, heinäaikana viisi apupäivätyötä, yksi mies jokaiselle ruisriihelle ja kaksi miestä joka toiselle suviviljariihelle, kaikki nämä talon ruuassa, sekä kolme naulaa aivina kehruksia talon aineista ja viites osa puustellin maantie ja siltatyöstä kuin myös yksi työreki ja vesisaavi.
Vaan kahdenkymmenen vuoten kuluttua lisääntyy raha- ja jyvävero kymmenellä prosentilla ja kolmenkymmenen vuoten kuluttua taas kymmenellä prosentilla.
5 Jos torppari kaikin puolin täyttää velvollisuutensa ja elää siivosti ja kristillisesti, niin on tämä kontrahti seisovainen neljäkymmentä yhdeksän vuotta. Vaan osoittaako velttoutta ja laiminlyö asuntovelvollisuutensa eli veron teon niin on tämä kontrahti samassa rikottu joka vahvistetaan Laukaassa maaliskuun 9 p 1878.
Abraham Närhi
Tähän konrahtin olen kaikin puolin tyytyväinen ja sitoun sen täytämisen, aika etelinen
Aleks Santer Kallen poj ka
Totista Petter Koistinen Kasper Wuormäk
Kirjotti Sama
Lauantaina 16.11.
Entisen Närhin torpan pajan ovi
Mansikkaniemi, Antti Ikonen 2013
Itsensä ja/tai perheensä elättäminen työtä tekemällä on ollut entisajan ihmisille vähintään yhtä suuri haaste kuin meille nykyihmisillekin. Rahataloudessa ja nykyisessä kulutusyhteiskunnassa rahaa tarvitaan tietysti entistä enemmän, mutta entisaikoina edes välttävän perustoimeentulon saaminen lienee ollut kuitenkin keskimäärin kovempien ponnistelujen takana.
Vihtasillan alueella harva on koskaan omistanut maata ainakaan kovin paljoa. Elanto ei ole useimmilla voinut siis perustua pelkkään maanviljelyyn missään historian vaiheessa. Osa torppareista, itsellisistä, muonamiehistä ja loisista kehitti sivuelinkeinoikseen erilaisia erikoisosaamista vaativia ammatteja. Ennen vuotta 1868 niiden harjoittaminen oli Suomessa kuitenkin tarkasti säädeltyä. Kuka tahansa ei voinut ruveta ansaitsemaan esimerkiksi sepäntaidoillaan. Tie laillistetuksi ammattilaiseksi kulki kihlakunnankäräjien kautta. Joko asianomainen itse tai pitäjäläiset anoivat kihlakunnanoikeudelta lupaa käsityöläisammatin harjoittamiseen. Kirkkoherran antama mainetodistuskin tarvittiin. Lisäksi käräjillä arvioitiin, olisiko paikkakunnalla riittävästi alan töitä uudelle ammatinharjoittajalle.
Mikäli oikeuden päätös oli myönteinen, käsityöläisen oli vielä anottava valtakirjaa maaherralta. Omin päin ei alalta voinut myöskään vetäytyä, vaan ammatista oli pyydettävä eroa kihlakunnanoikeudelta. Syitä saattoivat olla mm. ettei töitä ollut tarpeeksi tai kertyneillä säästöillä oli hankittu maatila, joka tarvitsi viljelijää. Ikänsä alalla toimineet käsityöläisetkin joutuivat lopulta anomaan eroa ammattikunnastaan vedoten vanhuuteen, sairauteen tai vaikkapa heikkoon näköön. (Lähde: Berndtson-Torikka 1986, Laukaan historia II). Vuonna 1879 annettiin asetus elinkeinovapaudesta, jonka jälkeen kuka tahansa sai periaatteessa ryhtyä haluamalleen alalle. Tällöin monet maata omistamattomaan luokkaan kuuluneet tarttuivat tilaisuuteen.
Lähdetäänpä etsimään menneiden aikojen ammattilaisia Vihtasillan alueelta. Säädellyn ammattikuntalaitoksen ajoilta henkikirjoista tavataan Leppäveden kylän Sakarin talosta seppä Herman Juusonen vuodelta 1860. Oletan, että kyseessä voisi hyvinkin olla Vihtasillan kuuluisien ja arvostettujen seppäveljesten, Eemeli ja Hermanni Juusosen isoisä. Eemeli Juusonen lunasti Vihtajoen rannasta v. 1924 Lehtolan tilan, joka lohottiin Sakarin maista. (Eemelin tytär Terttu Pöyhönen kertoo kuulleensa, että Vihtajoki oli tuohon aikaan ollut vielä hyvin kirkas ja erittäin kalaisa. Vihtavuoren ruutitehtaan tuotanto käynnistyi vuonna 1926.) Hermanni Juusonen asui sen yläpuolista Niskalaa, joka oli lohottu Kauramaan talosta vuonna 1923 leski Hilma Juusoselle. Näitä 1900-luvun alkupuoliskolla vaikuttaneita Juusosen veljeksiä arvostettiin erittäin ammattitoisina seppinä.
Vahtila -nimistä paikkaa heti Mansikkaniemen (ent. Närhin torppa) naapurissa kirkonkylälle päin asusti 1920-luvulla suutari Aleksanteri Närhi, joka oli myös kuuluisa kansanparantaja (suoneniskijä, verenseisauttaja, näkijä). Hän lienee ollut aktiivisesti mukana myös Leppäveden työväenyhdistyksen toiminnassa. Hänen pojistaan Antti ja Mikko Närhistä tuli taitavia kivimiehiä, joiden kädenjäki näkyy edelleen mm. Vihtavuoren tehtaan konttorirakennuksen kiviportaissa. Antti Närhi oli aktiivinen politiikassa ja toimi mm. Laukaan kunnanvaltuutettuna SKDL:n edustajana.
Suutarina Vihtasillasta muistetaan myös Jalmari Puttonen, joka asui Jokirannan tilaa aivan varsinaisen Vihtasillan kupeessa. Jokiranta on lohottu Kauramaan tilasta vuonna 1930. Jalmarin poika Kalervo Puttonen teki elämäntyönsä kuorma- ja taksiautoilijana. Jokirannassa asuu nykyisin Kalervon poika Janne.
Tässä oli pientä herättelyä aiheesta entisajan ammattiosaajat. Mainitut ovat kaikki miehiä, mikä ei tietenkään tarkoita, ettei ammateissa toimineita naisia olisi ollut. Enemmistö naisista kuitenkin oli joko palkollisia tai sitten naimisin mentyään perheenemäntiä. Toivon jälleen palautetta, kommentteja ja lisävinkkejä sähköpostiin vihtasillankylakirja@gmail.com tai julkisena palautteena tähän kirjoitukseen alle. Palaute ei tule heti näkyviin, vaan vasta sen jälkeen kun olen sen hyväksynyt. Näin menetellen vältymme roskapostilta, jota esim. erilaiset automaattiset järjestelmätkin nykyään syytävät.
Mukavaa talvenodotusta kaikille, pakastuvaa on jo luvassa!
Antti