Vihtasillan kyläyhdistys

Kyläkirja

Lakuhiihdot pidettiin aurinkoissessa säässä ja ladut olivat mitä parhaimmassa kunnossa.

Tulokset 12.3. 2017 pidetyistä Vihtasillan Lakuhiihdosta
Nappulasarja
2013 ja myöhemmin syntyneet, lyhyt suora matka : 1. Kerttu Löytynoja (0.30), Kerttu Koukka (0.54), 3. Jussi Turpeinen (1.00), 4. Ilona Sibakov (1.17), 5. Mikke Viitala (2.05), 6. Saana Turpeinen (2.12), 7. Oona Tawast
Tytöt
Vuosina 2011-2012 syntyneet, lyhyt lenkki: 1. Milla Viitala (1.54), 2. Eerika Valorinne (3.24), 3. Elsi Varis (3.49)
Vuosina 2009-2010 syntyneet, keskipitkä lenkki: 1. Hilja Korpelainen (2.05) 2. Inka Rissanen (2.06)
Vuosina 2007-2008 syntyneet, pitkä lenkki: 1. Taru Kaasalainen (2.24), 2. Mai Rissanen (2.32), 3. Iiris Tiihonen (2.33)
Vuosina 2005-2006 syntyneet, pitkä lenkki: 1. Pihla Leinonen (1.48), 2. Iida Nykänen (2.07), 3. Ella Virkajärvi (2.18)
Vuosina 2001-2004 syntyneet, pitkä lenkki: 1. Sara Kaasalainen (1.47)
Pojat:
Vuosina 2011-2012 syntyneet, lyhyt lenkki: 1. Eetu Valkeapää (1.36), 2. Teo Tawast (1.48), 3. Eetu Sibakov (5.22)
Vuosina 2009-2010 syntyneet, keskipitkä lenkki: 1. Veeti Valkeapää (2.13), 2. Miro Viitala (2.18)
Vuosina 2007-2008 syntyneet, pitkä lenkki: 1. Alvar Korpelainen (1.57), 2. Kasperi Valorinne (3.08)

Tämä viimeinen “Antin kyläkirjatarinoiden” blogimerkintä on mukaelma kirjan julkistamisjuhlassa 13.12.2015 Vihtavuoren kappelissa pidetystä puheesta

kuva tabtetti141215 051 kuva 1 kuva 3

Hyvät vihtasiltalaiset ja Vihtasillan ystävät,

”Katu täytyy askelista, elämä on kuolemista”. Näin riimitteli edesmennyt lauluntekijä Juice Leskinen. Ihmiset kuolevat vuorollaan, mutta myös jokaisen projektin päättyminen on tavallaan pieni kuolema. Eihän moni meistä tainnut ajatella saattoväeksi lähtevänsä, mutta on tänne Vihtavuoren kappeliin tänään tultu paitsi iloitsemaan, myös enemmän tai vähemmän haikeina muistelemaan päätepisteeseensä saatettua Vihtasillan kyläkirjaprojektia. Vuodet ovat kuluneet nopeasti. Kaikkea ei varmaankaan saatu sanotuksi, eikä jokaista tärkeää kysymystä ehkä osattu esittää, ennenkuin oli liian myöhäistä.

Historiankirjoituksen tarve ylipäätään kumpuaa siitä väistämättömyydestä, että meillä kaikilla on oma aikamme. Elämme, kunnes tuuli käy ylitsemme, eikä asuinsijamme meitä enää tunne. Mutta kun meistä jotain kirjoitetaan ja jos itse kirjoitamme, joku jälki sentään jää. Kirjoittajan roolista katsoen voisin tiivistää omat tunnelmani jatkamalla Juicen säkein:

”En ilosta itke, en surusta itke. Jos itken, niin itken muuten vaan ja muualla oon, ennen kuin huomaatkaan.”

No, ehkä nyt olisi jo syytä hiukan keventää. Ei tämä sentään haudanvakavaa ole. On kuitenkin kyse vain yhdestä kirjasta. Sen lisäksi on kuitenkin kyse myös meistä kaikista eikä ihan mistä tahansa kirjasta. On hieno sattuma, että Vihtasillan seudun kyläkirja julkaistaan Lucian, Valontuojan päivänä. Erityisesti ruotsinkielisessä kulttuurissa tärkeän Lucianpäivän perinteessä kynttilänvalo tulkitaan auringonpaisteen ja myös ihmisten välisen lämmön vertauskuvaksi. Paikallishistoriallisen kirjan taustalla on aina ajatus näistä molemmista. ”Tiedän paikan armahan”, jossa aurinko paistaa kirkkaammin kuin missään muualla. ”Siellä on naapuri heimoni verta, siellä on ystävä voittamaton.” ”Siellä on koti, siellä on peti ja peikolla pehmoinen olo.”

Jokainen ihminen on laulun arvoinen, mutta tokkopa aivan jokainen kirja. Kuitenkin aivan kuin juuri tietyt ihmiset muodostuvat meille läheisimmiksi ja tärkeimmiksi, niin voivat muodostua lukijalleen muita tärkeämmiksi myös jotkut kirjat.

Satuin hiljattain selailemaan Leppäveden kyläyhdistyksen Facebook-sivuja. Siellä oli pari vuotta sitten kyläyhdistyksen toimesta kaupiteltu vuonna 1997 julkaistun Leppäveden kyläkirjan jäljellä olevia kappaleita ikään kuin varastojen tyhjennyshintaan. Muutamasta kommentista silmäni nauliutuivat yhteen. Siteeraan tätä aikuista mieshenkilöä:

”Ainoo kirja, minkä minä olen lukennut kannesta kanteen.”

Sehän kuulostaa melkein samalta, kuin joku määrittelisi jonkun ihmisen ainoaksi henkilöksi, johon on joskus luottanut. Jos paikallishistoriallinen kirja voi päästä henkilökohtaisessa lukemistossa samanlaiseen monopoliasemaan kuin joskus maailmanaikaan oli Katekismus, sen ajatteleminen aiheuttaa kirjoittajalle kylmät väreet. Toisaalta se myös laskee harteille painavilta tuntuvat vastuun valjaat. Leppäveden kyläkirja oli ensimmäinen kirjoittamani julkaisu. Aloitin sen tekemisen 21-vuotiaana opiskelijana ja sain työn valmiiksi neljä vuotta myöhemmin hilkkua vaille historian maisterina. Ehkä sitä juuri silloin luulikin hallitsevansa nämä hommat ja ajatteli että helpostihan tässä kohta tohtoreitakin ollaan. Nyt muutamaa kirjaa ja pariakymmentä vuotta myöhemmin ovat akateemiset jatko-opinnot elämän ruuhkavuosien kiireiltä edelleen aloittamatta ja olo on tavallaan samanlainen kuin Pekka Ruuskan laulun kertojalla:

”Mikä minä olen sille vastaamaan, multa luvut jäi kesken aikanaan.”

 Jos pitäisi määritellä, mitä paikallishistoriallisen kirjan tekeminen eniten on, niin vastaisin nyt, että se on ennen kaikkea eläytymistä. Kun ei ole itse elänyt sitä elämää, jota pitäisi kyetä kuvaamaan, ainoaksi mahdollisuudeksi jää uiskennella ajan kerrostumien sekaan kuuntelemisen ja lukemisen kautta. Lukea osaan ihan itse mutta kuuntelemiseen tarvitsen myös muita.

Tällaisessa projektissa toimiva työnjako on äärimmäisen tärkeä asia. Se on sama juttu kuin kotiaskareissa: esimerkkinä toissakesäinen päivänmittainen projekti pihapelikentän parantamiseksi. Ruokahuollosta vastaavana vaimo syötti ja minä tein maalin. Siis rakensin pojalle jalkapallomaalin omaan pihaan. Paikallishistoriallisessa projektissa tarvitaan hyviä ja näkemyksellisiä syöttöjä – jatkuvalla syötöllä. Tässäkin projektissa on aivan keskeisenä pelintekijänä ollut paikallistietoinen ja kotiseuturakkauden kyllästämä kirjatoimikunta. Sen tehtävänä on ollut väsymättömän pelinrakentajan ja syöttäjän rooli. Olen täysin tietoinen siitä, että jokaiseen syöttöön en ole ehtinyt tai osunut. Kaikkiin juoksupalloihin ei ole kärkipelaajan kunto ja lähtönopeus riittänyt. Aina ei ole ollut silmiä selässä. Eikä ehkä jokainen lähtenyt syöttökään ole ollut ihan unelmasyöttö, koska ihmiset tätä ovat tehneet. Mutta olemme me palloa kuitenkin liikuttaneet ja tänään laitetaan verkkoa tötterölle niin että soi.

Kirjan tekeminen aloitetaan tilanteesta, jossa valmista ei ole vielä yhtään. Ei ole kahvoja joista vetää, että tuosta se lähtee. Paikallishistorian kirjoittamiseen pätee sama viisaus, jonka eräs kirjailija lausui häneltä kysyttäessä, kuinka kirjasi syntyvät: Sana kerrallaan, kirjailija vastasi. Hyvien ja merkityksellisten sanojen taustaksi tarvitaan näkemys sanottavasta. Vain toimivasta ihmisten välisestä yhteispelistä voi kasvaa se käsittämätön ihme, että paikallistuntemukseltaan johonkin ulalla olevan ummikon ja hyväntahtoisen tolvanan välimaastoon sijoittuva ulkopuolinen kirjoittaja saa lopputulemana rakennettua tolkullisen tuotoksen.

Miten ihmeellinen tapahtuu? Temppu tehdään esimerkiksi siten, että paikalliset ihmiset ulkoiluttavat kirjoittajaa pihoissa ja polunpientareilla. Istutaan tuvissa ja tarinoidaan. Ihmetellään yhdessä maailman menoa. Katsellaan kuva-albumeja ja muita kotiarkistojen aarteita. Lähetellään viestejä ja tehdään kirjoitelmia. Oleellista on kaikkien mukaan sitoutuneiden toimijoiden alttius vaivannäköön yhteisen päämäärän eteen. Itsestäänselvyyksien lakkaamaton toistaminen on erityisen tärkeää. Se onkin yksi vaikeimpia ja helpoimmin laiminlyödyksi tulevia asioita.

Tarkennan vielä pikkuisen lähemmäs ja väläytän tuokiokuvaa käsikirjoituksen viimeistelyviikoilta lokakuun pimeinä iltaöinä. On arki-ilta, kello on 22 ja jotain. Istun taas yhden työpäivän jälkeen tietokoneen ääressä työstämässä käsikirjoitusta, joka on pilvipalvelun kautta yhteiskäytössä oleva asiakirja. Kuvaruudun yläreunassa on punainen neliö ja näen samanvärisen kursorin vilkkuvan tekstin seassa. Anu on näköjään oikolukemassa käsikirjoitusta. Kohta ruudun yläreunaan syttyy vihreä neliö. Tuula liittyi talkoisiin. Ja sitten tulee Anjakin. Kommenttisarakkeessa on kaikilta huomioita, joita käyn lävitse ja kuittailen yksitellen. Minulla on kysymys yhdestä kuvatekstistä. Avaan chatti-ikkunan ja kirjoitan kysymyksen. Tuula vastaa heti ja Anja täydentää saman tien. Heillä on vielä muitakin parannusehdotuksia. Sähköpostiin suihkii viimetipan tavaraa tarjolle. Esimerkiksi näin me sitä teimme. Eli vaimoni nukkuessa minä chattailin netissä naisten kanssa.

Niin kuin morsiamen pukuun, tarvitaan hyvään historiakirjaan jotain uutta, jotain vanhaa, jotain lainattua ja jotain sinistä. Uutta tässä kirjassa on se, että tämä on ensimmäinen kirjallinen yritys hahmottaa alueellista kokonaisuutta nimeltä Vihtasilta. On pohdittu sellaistakin peruskysymystä, onko Vihtasilta kylä. Ihan tärkeän oloinen kysymys, kun kyläkirjakin on nyt tullut tehdyksi. Jonkinlaisia argumentteja tekstissä vyörytetään, mutta lukija saa päättää, mille kannalle itse kallistuu.

Vanhaa on se, että varsinaisessa tutkimustiedossa on nojattu pitkälti jo aiemmin kirjoitettuun sillä merkittävällä poikkeuksella, että seudun paikallishistoriaan jo ennestään perehtynyt harrastaja Jyrki Puttonen on tehnyt mainiota tutkimustyötä Vihtasillan vanhimman asutuksen selvittelyssä. Sanasta sanaan lainattua ovat paikallisten ihmisten omat muistelut elämästään Vihtasillassa ja sen liepeillä. Sininen on taivas ja siniset ovat Vihtasillankin järvet. Sinisellä pohjalla, sinisyyttä heijastaen ovat kirjan leipätekstistä erottuvat näkökulmatekstit ja -artikkelit.

Niille, jotka odottavat Vihtasillan kyläkirjasta kaiken paikallistiedon ja kattavan henkilögallerian sisältävää hakuteosta, on syytä lausua varoituksen sana. Kyseessä on pikemminkin lukukirja, jonka rivien väleihin lukijalle jää toivottavasti tilaa sijoittaa oma Vihtasilta-suhteensa tietoineen ja muistoineen. Jos lukijalle herää huomio, että tämäkin sieltä puuttuu, silläkin tavoin kirja voi tehdä tehtävänsä. Kaikki tarjottu aineisto ei ole valitettavasti millään mahtunut mukaan mutta toivottavasti se tieto edes hiukan lohduttaisi, että paljosta on ollut hyvä valita. Tekijät ottavat vastuun myös siitä, että meille on luultavasti sattunut kömmähdyksiä. Kirjasta puutuu varmasti asioita, joita sinne olisimme halunneet, mikäli olisimme älynneet.

Vihtasilta – reittien risteyksessä kuvaa yleistä maailman muuttumista yksityisen kautta. Laajimpia kaaria hahmotellaan muinaisista luonnonmullistuksista ihmisen toiminnan aiheuttamiin ympäristönmuutoksiin. Kulkureittien solmukohdan muodostuminen ja asutuksen synty Vihtasillan seudulle käydään läpi jokseenkin tarkasti noin sadan vuoden takaiseen tilanteeseen asti. Sen jälkeistä aikaa ja suuria muutoksia piirretään tuokiokuvien, näkökulmien ja teemojen kautta.

Vihtasiltaa esittävän pääkansikuvan on ottanut vihtasiltalainen Otso Pääkkönen. Se viittaa kirjan itsestäänselvään yläotsikkoon ”Vihtasilta”. Alaotsikkoa ”Reittien risteyksessä” kuvaa noin 60 vuotta sitten vanhassa kolmen tien risteyksessä, tienviitalla otettu kuva, jossa Martti Puttonen on kiivennyt näköalapaikalle ja Eero Saarinen pitää tolppaa pystyssä. Siihen aikaan maisemien ollessa avoimia tuolta paikalta on nähnyt moneen suuntaan kauas. Me, ketkä emme ole päässeet tuota näköalapaikkaa kokemaan, voimme katsoa kirjan etuesilehdellä olevaa vanhaa ilmakuvaa risteysalueesta ja eläytyä näkymään sitä kautta.

Vihtasillan seudun kyläkirja luotaa Vihtasillan vaiheita esihistoriasta nykyasutuksen alun kautta näihin päiviin ja kohti tulevaisuutta. Varmaankin se virittää lukijoissaan monenlaisia muistoja. Mikäli kirja tämän lisäksi onnistuisi lisäämään vihtasiltalaisten yhteistä ymmärrystä juuristaan ja antamaan rakennusaineita nykyisten ja tulevien asukkaiden yhteenkuuluvuuden tunteelle, se olisi tavoittanut korkeimmat päämääränsä.

Vihtasillan kyläkirjahanke on päättynyt. Eläköön Vihtasilta!

Antti Ikonen 13.12.2015

Kirjan voit tilata täältä

Kohta koittaa suuri hetki, odotus tiivistyy, kädet tärisevät ja uteliaisuus valtaa mielen.

Mitä paljastuu  Vihtasillan kyläkirjasta.

Kirja on ensi viikosta alkaen taittajalla ja sitten kirjapainossa.

Kirjan julkistamistilaisuus järjestetään myöhemmin ilmoitettavana aikana Vihtavuoressa.

Mutta vielä hetki odotellaan…..

Vihtasillan kyläkirjan tekeminen on edistynyt, vaikka ulospäin on saattanut näyttääkin hiljaiselta. Kertynyttä aineistoa koostetaan parhaillaan tarinalliseksi kokonaisuudeksi ja käsikirjoitusluonnos on luvattu kirjatoimikunnan läpilukuun tulevan tammikuun 26. päivään mennessä.

Aineistoa otetaan edelleen vastaan ja kommentteja kerätään kaikkeen aiheeseen liittyen. Käsikirjoituksen täydentämisvaiheessa tullaan kertomaan, mitä tietoja tai kuvia kirjaan vielä kaivattaisiin.

Alla olevasta linkistä voit käydä katsomassa, minkälaista takakannen kuva- ja tekstiaihetta kirjaan on suunniteltu.

 

Takakansi luonnos I

Keskiviikkona 23.10.2013

Tervehdys kaikille Vihtasillan asioista kiinnostuneille, tutuille ja vielä tuntemattomille!

Olen Antti Ikonen. Vihtasillan kyläyhdistys Vihtaset ry on valinnut minut vetämään projektia, jonka tavoitteena on Vihtasillan kyläkirjan julkaiseminen vuonna 2015. Aion kirjoittaa tälle sivustolle päiväkirjablogia työn etenemisen vaiheista. Olen tehnyt Vihtasiltaan tämän syksyn aikana kolme kyläkierrosretkeä paikallisten oppaiden, Tertun, Anjan sekä Tuulan johdolla. Se on ollut hyvä alku, mutta tosiaankin vasta alku. Tavoitteena on työn edetessä tavata mahdollisimman monia kyläläisiä, kuulla heidän tarinoitaan, tietojaan ja mietteitään kotikylästään. Samalla etsin käsiini kirjallisia lähteitä, asiakirjoja, karttoja, valokuvia ja muita dokumenttejä tutkimuksen tueksi.

Tässä ensimmäisessä postauksessani kerron aluksi hiukan omasta taustastani sekä toisena ja tärkeämpänä asiana yritän lyhyesti hahmotella, minkälaisena seutuna Vihtasilta minulle tässä vaiheessa näyttäytyy. Lopuksi koitan vielä tiivistää ajatukseni siitä, minkä tyyppistä kyläkirjaa olemme tekemässä. Kommentteja, vinkkejä ja palautetta otan mielelläni vastaan sähköpostiosoitteeseen vihtasillankylakirja@gmail.com. Myös haastateltavaksi voi ilmoittautua! Olemme myös facebookissa.

Kuka kirjoittaja?

Olen syntyperäinen laukaalainen. Ensimmäiseltä koulutukseltani olen Jyväskylän yliopistosta valmistunut historioitsija. Asun perheineni Hankasalmella, jossa työskentelen kunnan kulttuuripalvelujen ja vapaan sivistystyön tehtävissä. Kirjoittamisen ohella toinen ammattialani on musiikki. Olen kirjoittanut useampia tilaushistorioita, joista ensimmäinen oli vuonna 1997 julkaistu Leppäveden kyläkirja ”Leppävettä mutta ei pelkkää vettä”. Nyt olen siis palannut tonkimaan naapurikylän asioita, kun toisenkin kerran pyydettiin.

Mikä Vihtasilta?

Oikeastaanhan Vihtasiltakin on Leppäveden kylää. Kuitenkin aikoinaan oli selvät perusteet, miksi se rajattiin ydin-Leppävettä käsitelleen kyläkirjan ulkopuolelle. Vihtasilta on kiinnostavalla tavalla omanlaisensa pienyhteisö muiden Leppäveden kylänosien rinnalla, eikä sen vaiheita ole vielä juurikaan käsitelty kirjoitetussa historiassa.

Vihtasilta on vuosisatojen ajan sijainnut mielenkiintoisessa kulkureittien risteyskohdassa. Asutuksen synnylle otollisten vesiteiden jatkeeksi Vihtasillan maakannaksen kautta rakennettiin kulkemaan 1750-luvulla Laukaan ja Jyväskylän välinen pitäjäntie, joka yhdisti seudun asukkaat Vaasan–Kuopion maantiehen. Vielä saman vuosisadan lopulla Vihtasillan kohdalta avattiin tieyhteys Mikkelin suuntaan. Tämän Vihtasillan risteyksen kautta kulki myöhemmin vuosikymmeniä myös valtakunnan pääväylä ”Nelostie”.

Vihtasillan asuttamisen alku juontaa juurensa yhtäältä muutamaan ydin-Leppäveden kantatilaan, toisaalta kirkonseudun suunnalla sijainneiden kappalaisenpappilan ja sotilasvirkatalon maaomistuksiin. Vihtasilta onkin ollut leimallisesti torpparien kylä. Alueen ensimmäinen vakinainen asumus oli Kuhankosken sotilasvirkatalon Vihtataipaleen torppa, josta tiettävästi varhaisin maininta löytyy rippikirjasta vuodelta 1757. Monien muiden Vihtasillan torppien tavoin 1920-luvulla itsenäiseksi tilaksi muodostettu Vihtataipale on olemassa vielä tänäkin päivänä.

Vihtasillassa siirryttiin maanvuokraukseen perustuvasta pienviljelystä nopeassa tahdissa moderniin elämänmuotoon, jossa tuloja hankittiin monesta lähteestä. Valtion Ruutitehtaan tarjoama ansiotyömahdollisuus levensi leipää merkittävästi lukuisissa Vihtasillan talouksissa. Vihtasillasta tiedetään sukuja, joista on ollut tehtaalaisia neljässä polvessa. Jotkut kävivät töissä myös Jyväskylässä, sillä rautatien valmistumisen jälkeen matka juna-asemalle oli hyvin kohtuullinen. Osa pienviljelijöistä harjoitti sivuelinkeinona käsityöläisammattia kuten sepän, kivimiehen tai suutarin töitä. Vihtasiltalaisten työpanosta on tarvittu niin Vihtavuoren rakentamisessa, tieurakoissa kuin lähiseutujen savotoissa ja uitoissakin.

Tällä hetkellä Vihtasilta elää vahvaa kasvun aikaa. Kauniin maalaismaisemansa vuoksi alue houkuttelee Jyväskylässä ja muissa lähitaajamissa asuvia ihmisiä. Infrastruktuuria on kehitetty vastaamaan nykyajan vaatimuksia ja kylän alueelle on laadittu yleiskaava.  2000-luvun aikana kylän talouksien määrä on lisääntynyt noin 50 prosentilla ja näyttää siltä, että kasvu jatkuu vauhdilla edelleen.

Minkälainen kyläkirja?

Kylän historiaa, kehitystä, tarinoita ja sattumuksia käsittelevän kirjan julkaiseminen voi toivottavasti olla lähentämässä kyläläisiä toisiinsa ja tukemassa kyläidentiteetin vahvistumista.  Vihtasillan kyläkirjassa on tarkoitus käydä läpi kylän vaiheet monipuolisesti esihistoriasta nykypäivään, mahdollisimman ihmisläheisesti ja lukijaa kiinnostavalla tavalla. Kyläkirja tehdään luettavaksi, toivottavasti kulumaan yhä uusien sukupolvien käsissä, kunnes joskus tulee jälleen aika kirjoittaa historiaa uusiksi.

Suullisen perimätiedon ja valokuvien keruu on jo aloitettu. Materiaalia kaivataan kuitenkin edelleen. Erityisesti ollaan kiinnostuneita vanhoja työmenetelmiä esittävistä valokuvista. Rinnalla etenee tutkimustyö ensikäden asiakirjalähteitä ja kirjallisuutta hyödyntäen. Asutushistorian, elinkeinojen ja niiden kehityksen, sivistyksellisten ja liikenneolojen sekä yhteisöllisen elämän kartoitus on sekin saatu alulle. Esihistorian osalta tullaan konsultoimaan arkeologian parasta asiantemusta.

Vuoden 2014 aikana on tarkoituksena saada valmiiksi käsikirjoitus, joka viimeisellään julkaistavaan muotoon vuoden 2015 aikana. Kirjan alustavasti arvioitu laajuus tulee olemaan noin 200 sivua. Olkaahan aktviisia vihtasiltalaiset: nyt on todella tilaisuus vaikuttaa siihen, millaisen kyläkirjan saamme yhdessä aikaan!

Yhteistyöterveisin,

Antti

20131012_170549   20131005_130240

20131005_132113   20130927_163627

Mansikkaniementie, Häkkisen kauppa, Vihtataipale ja Vihtalahti. Kuvat Antti Ikonen 2013

 

 

 

 

 

Kyläkirjan kirjoittajaksi valittiin Antti Ikonen. Hän on aloittanut aineiston keräämisen Vihtasillasta  haastatelemalla kyläläisiä kylän vaiheista.
Antti tulee jatkossa kertomaan kirjoittamisen vaiheista blogissaan näillä sivuilla, jolloin hänelle voi ilmoittaa vanhoista kylän vaihesta myöskin sitä kautta. Kirjaprojektin sähköpostiosoite on vihtasillankylakirja@gmail.com, jota kautta kirjoittajaa voi kätevimmin lähestyä kysymyksillä tai tietoja, kuvia ym. muuta aineistoa lähettämällä.
Kyläkirjaa varten valittiin kirjatyöryhmään: Mauritz Vestberg pj, Anu Kaasalainen siht., Terttu Pöyhönen ja Anja Veander.